Touhuja Kenian rannikolla

Kisumusta matkamme jatkui kohti kaakkoa ja Nairobia. Vaikka kyyti on taalla hitaan puoleista niin pitkaveteista se ei ole, sen verran seurattavaa piisaa lasin takaa. Ja matkoilla on mukavati aikaa vahan sulatella mennytta ja funtsailla tulevaa.

Taakse jai lantisen Kenian rehevat farmariseudut ja teeplantaasit, ja tilalle tuli kuiva ja karu Maasaiheimon valtakunta. Siella kayskentelivat kuivalla tasangolla lehmia paimentaen komeisiin kaapuihinsa kietoutuneena.  Ovat nimittain ainutlaatuinen heimo siina mielessa etta pyrkiat yha sailyttamaa heimokulttuuriaan elossa pohjoisen maailman hapattavilta hyokkayksilta. Piristavia bussimatkan yksityiskohtia olivat myos lukuisat trombit jotka tanssittivat hiekkaa aika vinhasti laajassa eramaassa.

Nairobi taytti ne odotukset jotka meilla jo paikasta olikin: meluisa, ruuhkainen ja tukkoisa kaupunki isoilla elintasoeroilla. Paikka ei siis isommin meita sytyttanyt, mutta paikallinen bussikulttuuri ansaitsee maininnan. Kaupungissa nimittai liikennoi kahdenlaisia busseja. Semmoisia suht normaaleja perusbusseja, joihin paaseminen tosin voi vaatia kolmen tunnin viettamista satojen metrien jonoissa. Nopeampi vaihtoehto loytyy eri toisaalta. Eri pysakeilta lahtee valtava maara semmoisia kumman mallisia maailmanlopun busseja riemunkirjavie maalauksineen ja psykedeelisine vilkkuvaloineen. Sisaanheittajat pitaa kasittamatonta showta, paukuttaa bussin kylkia ja huutaa kurkku suorana samalla kun kiskovat jengia kyytiin. Tosin aina niihinkaan ei  menna noin vain: joskus kyytiin paaseminen vaatii seka fyysista voimaa etta kovia kyynarpaita tai kykya seilata ihmismassan puristuksessa sisaan. No sitten hauskuus vasta alkaa. Hyvia varusteita matkalle ovat korvatulpat joilla suojautua tarykalvojarepivalta jynkkatynkalta seka kypara joka ainakin takapenkilla saattaa ehkaista kattokosketuksista aiheutuvia paavammoja. Jousituksia paikalliset bussi-isinoorit eivat nimittain tunne ja teravanpuoleisten hidasteiden kohdalla kuski tuntuu enimmakseen painavan jarrun sijaan kaasua. Tahan mennessa hurjimmat extremekokemukset ollaan saatu naista menopeleista. Kasittamatonta seka vastuutonta myoskin etta matkaoppaissa hossotetaan siita miten hengenvaarallista on liikkua slummeissa tai kaupungilla pimean aikaan, eika naista kamikazeonnikoista mainita halaistua sanaa.

Kaytiin me myos Kiberan slummissa. Lonely Planet kertoi meille etta se on maailman toiseksi isoin slummi ja etta siella on miljoona tyyppia 2,5 neliokilometrin alueella eli 2,5 neliometria hekea kohden. Jai semmoinen olo etta elama siella on kurjaa ja etta sinne ei kannata yksin menna kun paikalliset voi pistaa turistit nippuun. Taman kuvauksen perusteella me ei sita slummia loydettykaan, sen sijaan varsin leppoinen ja viihtyisa hokkelikyla vieraanvaraisine asukkaineen. Pyysipa eras nainen kotiinsa kaymaan ja juttelemaan maailman menosta. Kymmenisen nelion kopissa tuntui asuvan kolme naista ja 11 lasta. Sita saa vahan tilankayttoa jo suunnitella. Naiset kayvat slummin ulkopuolella pyykkaamassa rikkaampien pyykkeja ja saavat siten vahan elantoa. Lasten koulumaksuihin rahaa ei kumminkaan ollut ja pyysivatkin meita kyselemaan josko Suomesta loytyisi heille sponsoreita. Sama probleema tulee taalla joka puolella vastaan, ja voisinpa kannustaa teita siella kotosalla harkitsemaan ongelmaan puuttumista sikali jos sopiva vayla siihen loytyy.

Roskaa slummissa oli aika paljon mutta muuten tosi kotoisa paikka: Jannen kanssa asiaa pohdittuamme tultiin siihen tulokseen etta jos Nairobiin pitaisi muuttaa niin tanne sita mieluiten asettuisi asumaan. Meininki ei paljon tuntunut eroavan Kampalan Kamwokyasta josta matkamme alkoi. Televisioantenneja tosin oli enemman ja tarjolla jopa kuumia suihkuja, ja loytyipa sielta aika joukko kasityolaisiakin monine askarteluineen. Ihan mukiinmeneva eloa, koyhaa toki.

Sunnuntaina Nairobissa oli seurat Samuel -nimisen puhujan pienessa asunnossa. Mukava oli olla kodikkaan ilmapiirin ymparoimana sanan kuulossa. Paikalliset toivottavat meidat kaikkialla enemman kuin lampimasti tervetulleiksi ja pitaisivat pidempaankin vierainaan.

Niin, ja eipa sita olisi uskonut etta paivantasaajalla paasee luistelemaan. Niin vain loytyi muuan spotti jossa paasi tukka putkella kokemaan tuota liukumisen ihmetta. Paikallisille aloittelijoille homman treenaaminen on toki monta pykalaa kivuliaampaa, asfaltille laskeutuminen kun aiheuttaa huomattavasti suurempia kitkavoimia kuin kotoisa kiintea hookaksoo. Tulinpa siina samalla keksineeksi uuden lajin, nimittain luistelujongleerauksen. Saapa nahda saadaanko alkeiskurssit heti tammikuun alussa kayntiin.

-Pekka


Nairobi kun oli melko aanekas ja kiireisen oloinen paikka, en pida sita kovin potentiaalisena paikkana palata uudestaan. Lisaksi hienojen, suurten lansimaalaisten rakennusten lahistolla liikuskeleminen hieman kuumotti, niita kai ne ensimmaiseksi pommittaa...

Muun muassa naista johtuen otettiin bussi swahilin kotikonnuille Mombasaan, (surullisen) kuuluisa paikka sekin. Ensiksi kaytiin juna-aseman miehilta kyselemassa, joskopa sita junalla Mombasaan, mutta se suunnitelma nasahti siihen, etta ne junat kulkee vain oisin, eika siina sitten nae mitaan mestoista. 3. luokan vaunussa olisi istuttu vahintaan kaksi ihmista sylikkain vahintaan 10 tuntia. Siinapa haastetta jopa Ugandan ruuhkaisimmille matatuille.

Luulin ennen, etta Mombasa on lahinna nihkea paikka, turismin ja huumeiden pilaama ja kaikkea. Tieda sitten, miksi sinne menimme, ehka mielenkiinnon vuoksi, kun siita on tehty jopa laulukin. Mutta ei Mombasa ole tympea paikka ensinkaan. Siella on jotakuinkin erilaisen kiehtova, ehka jopa lyyrisen innoittava tunnelma. Erilainen kuin ah silti niin tasapaksussa sisamaassa. Ruuassa kaytetaan kardemummaa, kanelia ja muita meillapain leipomuksissa tuttuja aineksia. Otanpa siita vinkkia kotona sitten. (Ja jos joku haluaa jo nyt ottaa vinkkia, niin googlaapa esim. "swahili biryani". On nimittain turppia!) Myoskin kookosmaitoa lorautellaan miltei kastikkeeseen kuin kastikkeeseen, tuoretta kookosmaitoa.

Mombasassa tapahtui seuraavanlaisia asioita (ei kronoloogista jarjestysta, enka kerrokaan niista tassa jarjestyksessa):

1. Ensimmainen kosketus Intian valtamereen ja sen pohjaan
2. Seikkailu viemarissa (vissiinkin Peipon bravuuri)
3. Hengailua vanhankaupungin muslimien kanssa
4. Turistina olemisen tunnetta
5. Mausteiden haistelua
6. Pienta nihkeytta, kun swahilia ei ole tullut opetelluksi

Suuren veden nakeminen pitkan kuivan bussimatkan jalkeen on hieno asia kokea. Pekka siita heti maskin paahan vetamaan ja veteen pulahtamaan, itse jatin sympatia- ja muistamissyista vesivehkeeni kampalle. Mukana kun oli myos frendimme Kisumusta, joka ei enaa mereen mene, haita kun on siella. Ei muuten jarviinkaan, kun kerran uidessaan naki krokotiilin melko lahella. Eipa Pekkakaan kovin pitkaan meressa pyorinyt, kierreltiin siina sitten vanhaa kaupunkin ristiin rastiin. On muuten mukava tunnelma noissa vanhoissa kaupungeissa. Tuolla Swahilissa se oli lahinna muslimien asuttamaa, yhta kaikki silti roskaista ja kaoottistakin. Se on huono puoli lahes kaikkialla taalla, etta roskia on sikana kaikkialla. Muutamat valveutuneen ruohoa polttelevat jannut putsasivat vapaaehtoisesti yhta katua saannollisesti, ja me annettiin siita hyvasta heille 10 sentin palkkio. Haukkuivat ja syyttivat hallitusta katujen kaatopaikkamaisuudesta. Paahdetun chililla paistetun maissintahkan jalkeen jatkettiin eteenpain. Eipa siina juuri mitaan tapahtunut, aurinko jauhoi lahes zeniitista niskojamme mustaksi kun me siella kaveltiin entistaan kapeammilla kaduilla. Jotkut paivat taalla on melkein pelkkaa kavelya ja syomista ja nukkumista.

Illalla meidan seuraan napsahti paikallinen tyoton muslimiopas. Turistisesonki on kuumimmillaan, mutta ei taalla ole paljon ketaan, pelkaavat pommeja ja muuta epamukavia asioita. Tama opas vaikutti oikein mukavalta ja ymmartavaiselta kun kerrottiin, miksi emme yleensa osta oppaiden palveluja (osan syista voi lukea blogin muista kohdista). Siispa han olikin mukana ihan kaverina, jutusteltiin muslimi-kristinusko -akselista ja mukavista ja epamukavista asioista. Me puhutaan pekan kanssa melko hyvin englantia jo, mutta ei swahilia kovin hyvin, vaikka sita taalla tarvitsisi. Paivan mentya mailleen Mombasan ilmasto oli parhaimmillaan ja ulkoministerion suositusten vastaisesti kaveltiin ulkona yolla, paikalliseen shakkipotentiaaliseen kadunkulmaan, mutta siella pelattiin vain muita peleja. Mukavia nekin, mukavassa seurassa valkokaapuisten idan miesten kanssa. Eika kukaan meita kaapannut tai meille mitaan tehnyt. Menkaahan ihmiset Mombasaan.

Aamulla sitten kerattiin itsemme takaisin sinne rannikolle. Veljemme Francis maksettiin Fort Jesus -nimiseen linnoitukseen, meille erirotuisille se olisi maksanut kuusinkertaisen maaran rahaa. Muttakin ilmaiseksi paastiin linnoituksen alla ryomivaan viemariputkeen, riittavankokoiseen kavella. Se oli sinansa vahan yksitoikkoinen, mutta jannittava kymmensenttisine hamahakkeineen, joiden verkkoja oli jotakuinkin mahdoton valttaa. Siella oli myos satoja suuria torakoita, pohdiskelin, josko ne ruuaksi... mutta jatin sitten sinne. Valilla piti kiiveta parimetrisia pystysuoria gappeja ylos, eika siita ihan kuivana selvitty. Vesi ei kuitenkaan ollut muuta kuin kaytettya pesuvetta, vahan saippuaista, mutta muuten kelvollista laskettavaksi mereen tai kastella itsensa.
Viemarikeissi oli "sinne ja takaisin" -tyylinen. Ei siis paasty hammastyttamaan ihmisia ilmaantumalla kadulle jostain kolosta. Viemarista mentiin Pekan kanssa mereen. Minulle (Jansperi) sukeltaminen oli vaikeaa. Suolavetta meni suuhun, pohjaan ei uskaltanut koskea, maski vuoti reunoistaan suolavetta silmiin ja nenan limakalvoille. Muutaman minuutin siina rapikoityani toisessa jalassa oli seitseman merisiilin piikkia, ja molemmat polvet ja varpaita ja kyynarpaita ja sormia oli raapiutunut koralleihin ja muihin teraviin asioihin siella meressa. Hankalaa puuhaa, vaikkakaan ei Pekalle, mutta minulle.
Mutta kontrastia siita kuitenkin sai, ja sittemmin olen paassyt kokemaan onnistuneemmistakin sukelluskeisseista. Niista myohemmin, pitaa taas elaa vahan aikaa.

-Janne

Kisumua kerrakseen

Tassa tulee nyt vahan paallekkaista stooria kun ei ihan paasta tyonjaossa konsensukseen. Pahoittelut jos on epaloogista ja vaikeaselkoista. Semmoista elamakin on, koittakaa parjata. Tarina alkaa Peltsin mietteilla:

Kisumussa kannattaa kayda. Siella on frendeja kaikille. Katupoikia on paalle 200, ja ne on mukavaa sakkia. Heidan lisakseen me loydettiin sielta muitakin ystavia, monenlaista tekemista ja kaupunki itsessaankin on nairobiin verrattuna oikein rauhallinen ja hiljainen. Viktorianjarvikin on kiva. Ugandaan verrattuna lahes kaikki on pari pykalaa kehittyneempaa. Kalliinnakoiset, mutta silti mauttomat, etten sanoisi rumat (normaalia nailla leveyspiireilla), pankkikompleksit ja ostoskeskukset aiheuttivat pienia kulttuurishokkeja, mutta olemme oppineet elamaan niiden keskella.

Kaupunkiin tutustuminen alkaa siita, etta ensin on muukalainen. Erivarinen muukalainen, lahes julkkis silti. Mistaan ei tieda juurikaan mitaan. Yksi tomuinen katu on taynna metallipajoja, ehka lahes 100 vierekkain, rantabulevardilla on "hotel"-nimisia ravintoloita 20 vierekkain, eika missaan niista ole huoneita yoksi. Jokaisessa kadunkulmassa on mopotakseja (boda boda) parkissa karkkymassa kyytilaisia, siella taalla myos fillaritakseja. Yhdessa kulmassa jannut pelaa aamusta iltaan tammea, mutta ei shakkia missaan, ei edes shakkiklubeilla. Siita sitten loytaa yhden kaverin ja kohta useamman. Yksi ensimmaisista frendeistamme oli n. 15-vuotias katupoika, liimankuluttaja. Hanta oli mukava kuljettaa mukana ja jutellakin sen verran kuin se oli mahdollista, mutta muutaman paivan jalkeen ei olla enaa tavattu. Johonkin katosi ystavamme Henok.

Kolmantena paivana Kisumussa tutustuttiin kolmeen uskovaiseen jannuun, ne on oikein lepposia ja yksi heista lahti messiin Nairobin kautta rannikolle, meren siis. Ei kuulemma koulu paljon paina. Paikoitellen olo oli kuin kotona, kun kadut ja niiden kulmat tulivat tutuiksi ja katupojat huudellen nimelta kutsuivat  juttelemaan. Eraan ravintolan tarjoilija on soitellut silloin talloin, mutta joudun myontamaan etta unohdin kayda morjestamassa tata jamppaa ennen kuin lahdettiin pois. Tallaista tapahtuu, pahoittelen.

Toisena viikonloppuna otettiin tayteen ahdettu matatu-bussi ja kirmaistin maalle. Matatu on suomalaisittain pienehko pakettiauto, johon virallisesti mahtuu 14 matkustajaa, kaytannossa enemman. Riippuu tuurista, minka lihasten varassa minkakin matkan istuu. Pahin oli ehka se keissi, jolloin piti pakioilla painaa puolisen tuntia, ettei saaret katkenneet edessa olevaan metallikulmaan. Maalla oli mahtavaa, Kenian maalla. Siellakin oli Viktorianjarvi ja sen ranta. Ensiksikin oltiin Bondossa, kuivalla maalla. Ruoho oli harmaata ja ruokaa saatiin jarvesta. Koyhaa siella on, nimittain jopa pavut on erityisen hienoa ruokaa, ainakin eraan ystavamme perheessa. Tavallisesti he syovat aamupalaksi sokeria (teen kera), lounaaksi ugalia eli maissijauhotaikinaa eraanlaisen vihrean rehusalaatin kera taikka sitten chapatia, joka on vehnalettua. Ihan hyvanmakuisia ruokia nuo ovat, mutta ei kovin monipuolisia ravintoarvoiltaan. Perheen isa on kalastaja, mutta hanella ei yleensa ole varaa kalaan, toisen miehen leivissa kun on. Aamulla kaytiin vetamassa nuottaa noin miesten kesken. Yhdesta tuli 2 kalaa ja toisesta n. 30. Ei mene tasan. Purjehtiessamme jarvella yritettiin pekan kanssa lisata paikallisia proteiinivarastoja kivittamalla viattomia lintuja, isoja sellaisia, mutta ei osuttu. Saivat pitaa proteiininsa. Koyhyydesta huolimatta tama ystavamme tuntui luottavan Herran tahtoon sikalikin, etta ruokaa on kuitenkin joka paiva saatu vaikkakaan ei riittavantuntuista maaraa. Liikuttavaa oli todistaa se, etta nama veljet ja sisaret pitavat uskomista kuitenkin jokapaivaista leipaa tarkeampana.

Bondosta bodalla bondelle. Siella oli sitten Siaya, ei harmaa-, mutta vihrearuohoinen maa. Ja siellakin meidat otettiin oikein ystavallisesti vastaan. Sunnuntaina kierreltiin bodalla seuroissa ja paikallisten mestoilla. Mopolla ehtii, sanotaan. Hyva keissi kaiken kaikkiaan, mielellani menisin joskus ihan ajan kanssa sinne landelle.

Sitten tultiin takaisin Kisumuun, kotikaupunkiin ja seuraava puoliviikkonen meni siina hassakassa. Tiistaina kavastiin paikallisten kalastajien kanssa kokemassa verkkoja, siita voisin muutaman sanasen kertoa. Aamusella kun tultiin siihen rantaan, niin siella oli vastassa veneenomistaja kerta kaikkiaan. Heti karkeen sovittiin hinnasta ja hetkeksi nousi iho kananlihalle, etta onko tassa taas kyse turismista ja rikkaiden rikastuttamisesta. Mutta ei kai siltikaan, luotan siihen etta se pieni sponssaus meni naiden kahden kalamiehen taskuun, muuten kun he saavat vain 20% verkkojensa annista per nena. Pomo ottaa vaatimattomat 60%. Menomatka sinne verkoille oli oikein hyvaa draivia, myotatuulta nimittain. Venetta ei voi verrata meidan rikkaiden kuitukiitajiin, mutta hyvaa vauhtia silti paastiin. Verkkoja oli 80kpl nailla kahdella jannulla. Ei kovin isoja, mutta silti yhteensa semmoset puolisen kilometria. Kuulemma 20 vuotta sitten parjasi yhdella tai kahdella kolmemetrisella verkolla. Nykyaan jarvi on taynna kalastajien purjekolmioita. Nailla 80 verkolla me saatiin 7 kalaa, suomalaisittain isoja, mutta pienia Viktorianjarven kaloiksi. Sanoisinko etta semmoisia 1-3 kiloisia. Kalastajat sanoivat olevansa onnekkaita kun verkoissa oli 3kpl niilinahvenia. Ne on arvokkaampia kuin muut. Niilinahven on kokonaan oma tarinansa, sen tarinan voi ja jopa kannatttaa lukea wikipediasta. Paluumatka verkoilta laiturille oli hidasta, yhta plagaa, tyynta ja aurinko poltti zeniitista. Mina jos oisin kalastaja tuolla niin ottaisin mukaan kirjan tai pelin, mutta kukin tyylillaan. Sitten paastiin rantaan ja ostettiin lastista yksi kala ja vietiin se kaupunkiin kaverin pakastimeen ja tehtiin siita illalla keittoa katupoikien kanssa.

Plz



Ja toinen jatkaa...

Aikamme kaupungin polya nieltyamme tuumimme etta nyt pitaa paasta luonnon helmaan tuulettumaan. Metsaan siis. Aika pian meille valkeni ettei homma hoidu ihan niin suoraviivaisesti kuin kotopuolessa on totuttu. Kuultiin etta Kakamegan kaupungin lahistolla on viela sailynyt plantti sademetsaa, joka aikoinaan peitti valtaosan lantisesta Keniasta. Viidenkymmenen kilometrin ja useamman tunnin matkanteon jalkeen paastiin vihdoin metsan laitaan. Perilla odotti virkaintoinen byrokraattikaksikko joka kyni meilta semmoiset seitseman kymppia vuorokauden visiitista. Aika paljon minusta.

Metsa oli kylla vaikuttava, ei siina mitaan. Jattilaismaisten puiden juurella tunsimme itsemme kovin mitattomiksi ja mietittiin etta latvustoon olisi mukava vaikka muuttaa asumaan. Sinne veikeasti loikkivien apinoiden sekaan. Tormattiin myos kookkaaseen paviaanilaumaan joka rauhassa jolkotteli tieta myoten. Samoiltiin viidakon keskella jannittavan (vertahyytavia ties minka aannahdyksia ukkosen kumun saestamana, ja kaskaitaiden taukoamaton intensiivinen siritys myos) aanimaiseman ymparoimana kunnes ilta hamartyi niin etta paatimme laittaa leirin pystyyn. Rauhaisasti nukutun yon jalkeen nautimme aamupalaa metsan mukavassa miljoossa. Sinne olisi mieli tehnyt jaada pidemmaksikin aikaa, mutta moinen olisi jo kaynyt liikaa lompakon paalle.

Palattuamme Kisumuun tehtiin parempaa tuttavuutta katupoikien kanssa joihin alkuviikosta jo tormattiin. Tuntuivat tosiaan olevan poikia vailla tulevaisuutta, ja mietittiin paamme puhki miten nama tyypit vois auttaa pois kadulta. Eras heista, muuan Steve, tuntui olevan jonkun sortin taiteilija, ja hommattiin hanelle varit ja pensselit etta paasee taas maalaamaan. Seuraavana aamuna olikin jo muutama postikortti valmiina eika hullumpia ollenkaan. Lahjakas kaveri. Toiveemme on etta han voisi niita myymalla saada vahan fyrkkaa jengin elattamiseen.

Katupoikia asuu kisumussa satoja, kukaan ei tieda tarkasti. Melkein kaikki heista on orpoja, vanhemmat ovat kuolleet tyypillisesti aidsiin tai muihin sairauksiin. Jotkut ovat olleet kadulla viisivuotiaasta lahtien, kaymatta kouluja juuri lainkaan. Sukulaisia osalla on elossa mutta heita ei tunnu poikien elama paljon kiinnostavan. Ei voi kuin ihmetella miten mukavia ja tasapainoisia tyyppeja ovat rankoista taustoistaan huolimatta. Pojat muodostavat omia porukoitaan, joilla kullakin on omat spottinsa joissa paivat kuluu. Osa pojista on hyvinkin nohevia ja kunnollisen oloisia, osalle maistuu miesta vakevampi ja lojuvatkin omissa oloissaan. Kaatopaikkamaisia jattomaita tuntuivat lahinna olevan. Erailla oli kylla hieno piilo tihean pensaikon keskella, jonne paasi ryomimaan poheikossa kulkevaa tunnelia pitkin. Siella piilossa viranomaisten katseilta pojat keittelivat itselleen vanhassa maalipurkissa aamupalaa kun kavin visiitilla. Varsin kotoisa soppi. Katupojat tuntuvat olevan kaikki ihan hyvaa pataa keskenaan: vaeltelevat pitkin kaupunkia ja kayvat morjestamassa toisiaan. Ruoka loytyy dyykkaamalla, jotkut harvat hyvantahtoiset parempiosaiset tuovat joskus ruoantahteita tullessaan. Vaikka sapuska vaikuttaa aika epamaaraiselta niin ollaan havaittu etta ihan mainiolta se maistuu eika vatsanvaanteitakaan ole kuulunut. Vedensaannissa heilla on toisinaan hankaluuksia, ja havaittiinpa joku katuojasta horppimassa pahimpaan janoonsa.

 Yhteen paikkaan tuntui keraantyvan kaikki vaivaiset, tuorein potilas oli jaanyt aamulla bodabodan yliajamaksi. Kuskia ei kolhu ilmeisesti ollut paljon hetkauttanut kun matka oli jatkunut liukkaasti siipeensa saaneesta uhrista huolimatta. Naita jamppoja ei totisesti ole helppo auttaa, eivat nimittain suostu laakariin lahtemaan vaikka mika on. Laakari-, viranomais- tai mita lie shamaanikammoa tuntuvat potevan. Aika ikavaa katsella tulehtuneita kuukauden vanhoja rupia joissa karpaset juhlii. Ensiapuskilleja ollaan siis saatu verestaa, mutta isompaa apua ei osata antaa.

Ajattelin saada parempaa tuntumaa katupoikien elamaan nukkumalla niiden kanssa yon kadulla. Lahdin poikien mukaan illan hamartyessa taskut varmuuden vuoksi tyhjina. Kierrattivat minua paikoissa joihin poikia yleensa keraantyy iltaa viettamaan. Aika ihmeissaan olivat minut nahdessaan, harvemmin tuntuu niilla mestoilla mutsunguja liikuskelevan. Katupoikien maara oli kylla aika huikaiseva. Nuoria, 10-15 -vuotiaita liimanhaistelijoita vajaa kolmekymppisiin konkareihin. Joka suuntaan olivat minua repimassa mutta ilman isompia hassakoita selvittiin. Tyttoja kadulla kuulemma asuu vahemman, mutta muutamia nuoria prosituoituja tuli vastaan. Orvoista tyttolapsista kuulemma jotkut naiset pitavat huolta, muuten ovat vaistamatta hyvaksikayton uhreja. Yleensa pojat kavelevat ympariinsa lahelle puoltayota, ja alkavat sittenvasta yopuulle. Alkuillasta nimittain poliisit kiertelevat kovistelemassa nukkuvia kodittomia, eivatka ole turhan hienotunteisia otteissaan.

Kun vasymys alkoi toden teolla painamaan, pysahdyttiin yhden hylatyn rakennuksen eteen jossa toisinaan nukkuvat. Julkisivu on tukittu aika tiiviisti, mutta aaltopeltiin on tehty pieni sisaanmenoaukko josta juuri ja juuri mahtuu ahtautumaan sisaan. Sinne livahdimme ja konysimme rahjaisen murjun ylakertaan torkkumaan. Siella meita oli vajaa kymmenen poikaa tiiviissa sumpussa. Ihan hyvin uni tuli vahvasta liiman ja tupakan ja hien hajusta huolimatta. Hyttyset vahan valvotti mutta muuten nukuin aamun sarastukseen asti varsin kohtalaisesti. Aamulla piti lahtea liikkeelle hyvissa ajoin ennen auringonnousua, ettei poliisit paase yllattamaan. Livahdettiin kadulle ja suunnattiin Kingdom -nimiseen poikien kokoontumispaikkaan. Siella tapasin taas aika joukon mita mainioimpia tyyppeja: yhden korutehtailijan, toisen kirjailijan alun ja kolmannen jolla oli toinen kasi mennyt tulipalossa ja toinen oli muuten vaan kayttokelvoton ja toinen jalka tohjona auton yliajon takia. En voi kuin hammastella tyyppien huumoria ja positiivista otetta elamaan. Siinapa oppimista.

Yo oli avartava kokemus. Paljon meita on matkan varrella varoiteltu vaarallisista paikoista ja pimealla ulkona liikkumisesta, mutta kertaakaan ei ole meidan turvallisuudentunne ollut uhattuna. Ei edes sakkipimeassa yossa katupoikien kanssa. Eika sen koommin Nairobissa Kiberan slummissa, joka matkaoppaan ja huhujen mukaan piti olla riskaabelikin paikka. Mutta siita ja muusta kerrotaan lisaa tuonnempana. Nyt pinnan alle piiloon.

Peippo

Kuvia

Kauniisti paivettynyt

                                         

Pojat paassy kuokan varteen

                                        

Tahan tyyliin Victorianjarvella

                                       

No tassa joku randomilla hatasesti poimittu kuva. Nettipaikka sulkee juuri... :D

Perspektiivia

Kun maalta sitten lahdettiin, niin todettiin siina, etta luontonahtavyydet ovat kova sana. Moni on kaynyt Sipi Fallsilla, ja niin olemme nyt mekin.

Retkikunnassamme vallitsee sen suhteen konsensus, etta virheemme oli saapua paikalle pimean tultua. Siina nimittain kay niin, etta sokkona ei auta muu kuin hyvaksya ilman muttia joku paikalla olevista tarjouksista yosijan suhteen, ja tassa tapauksessa se ajoi meidan `tomorrow we are gonna have a program` -putkeen.

Miljoo sinansa on hyvin kaunis ja silleen, mutta ongelma on raataloidyt ohjelmat, lokeroivat oppaat, jotka aiheuttavat meille ja kuuleman mukaan monille muille merisairautta. Paikkoja ei mukamas voi tutkia omin pain, vaan mukana tulee olla virallinen opas, joka suorittaa meidat reitin lapi, jonka jalkeen kirjoitamme vieraskirjaan `Wonderful place, very nice guide! Thanks a very lot, this was amazing!!1`.

Mainitsimme tasta ongelmasta oppaallemme, joka oli ymmartavainen. Onneksi raha meni hyvaan tarkoitukseen, nuoren oppaan koulumaksuihin. Mukavampi touhu on kuitenkin sellaista, etta menee johonkin kaupunkiin, tutustuu johonkin mukavaan jamppaan ja lahtee taman kanssa tutkiskelemaan mestoja. Valttamatta nama jannut eivat tieda paikoista mitaan, mutta pointtina onkin vain, etta mukana on joku paikallinen, etta olo tuntuu kotoisammalta.

Olimme Sipilla yhden yon ja sitten liftasimme muuan mukavan muslimin kyydissa Kapchorwaan kaupunkiin, Mt Elgon -nimisen vuoren rinteelle. Semmoinen hauska ilmio taalla on etta kun kahdestaan liikkuu johonkin suuntaan niin kohta on perassa pieni saattue paikallista vakea. Nailla kun paivat monesti perustuu tyhjan toimittamiselle, niin kyllahan se kiinnostaa lahtea katsomaan mita mutsuungut seudulla puuhailee. Kukkuloita kavutessamme kuului jostain rumpu ja laulu, ja piankos me oltiin kapuloissa tahtia antamassa. Mahtava tunnelma. Matka jatkui varsin kiehtovan metsan siimekseen, ja siita innostuneena laitoimme nuorten opaidemme kanssa suurempisuuntaisen reissun vireille. Kohteeksemme valikoitui horisontissa siintava vuori, ei muuta kun kamppeet kasaan ja aamulla liikkeelle. Oppaamme olivat vakuuttuneita etta parjaavat pyhakamppeissaan, eihan parin paivan reissulla vaihtovaatetta tarvitse. Taksissa sitten ilmeni etta 60km paassa olevalle vuorelle meneva tie on sateiden jaljilta siina kunnossa etta perille voisi paasta ehka parissa paivassa. Kaannettiin sitten nokka kohti kotoista Elgonin metsaa. Mutaa piisasi ylarinteillakin siina maarin etta valilla piti miettia etta laivassako ollaan vai autossa. Matkalle kun sattui kultamaratoonari Kiproticin talo niin pitihan se kayda pistaytymassa. Mestari itse oli Keniassa treenaamassa mutta iloisenpuoleinen vaimonsa otti vastaan.

Vihdoin paastiin metsan uumeniin. Alkutaival oli semmoista mukavaa perheretkeilya, mutta pian paasin minakin kokemaan mita tarkoittaa lapipaasematon viidakko. Nimittain sita etta siita ei menna lapi, ei edes peleilla eika pensseleilla eika viidakkoveitsella. Tottahan sademetsassa pitaa sataakin, ihan maahan asti. Vips vaan ja loysimme itsemme saaria myoten mudassa ja uitettuina kuin saukot. Urheat oppaamme olivat yha vakaasti sita mielta etta yopymaan kun lahdetaan niin yota ollaan. Auliisti jaoimme vahat kuivat vaatteemme, ja hytisimme sitten pitkan pimean yon pitkat pimeat tunnit odottaen nousevaa aurinkoa kuin kuuta nousevaa.

Lopulta paastiin ihmisten ilmoille ja toisen oppaamme luokse taysihoitoon. Vieraanvaraisuus tosiaan on omaa luokkaansa: vaatteet pestaan ja ruokaa kannetaan ahkyksi asti. Ongelma on paitsi se etta se tuntuu liioittelulta, niin myos joskus vahan pyyteelliselta. Valkoiset nimittain tuppaa olemaan varakkaita, ja siksikin haluttuja vieraita. Vaikka yritimme vahan sponssata lasten koulumaksuissa, niin silti meilta havisi vahan fyrkkaa ja pari otsalamppua. Lamput saatiin lopulta takaisin mutta mitaan ei myonnetty. Ja sekin todettiin etta rahan antaminen suoraan on usein huono tapa auttaa, koulumaksuihin asti rahat eivat nimittain riittaneet.

Monta paivaa matkattuamme olemme paatyneet Kenian puolelle Kisumun kaupunkiin. Muutos rajaa ylitettaessa oli aika huomattava. Tiheaan asutettu koyha maaseutu vaihtui harvaan asutettuun, ei ehka ihan niin koyhaan maaseutuun. Tiet ja kaupunkien infra ovat monta pykalaa Ugandaa pitemmalla. Tuloerot vaikuttavat aika lailla isommilta. Taalta Kisumusta loysimme kolme uskonveljea joiden kanssa nyt ollaan hengailtu. Viikonloppuna tapaanemme heita lisaakin.

Afrikassa on ongelmia.

Meille luontoa rakastaville budjettireissaajille ongelma on se etta kaikki hienot paikat vaativat official guiden ja aimo tukun tuohta. Sita me suremme ja toivomme etta viela loytyy kolkkia joihin voi tutustua ominkin pain. Mutta se tuntuu valilla aika pienelta murheelta.

Varsinkin taalla kaupungissa kun pyorii niin tormaa paikallisten ongelmien laajaan kirjoon. Orpoja katujen kasvatteja piisaa, alkoholisteista ja mielipuolista puhumattakaan. Pahalta tuntuu katsella kun hetken helpotusta haetaan viina -tai liimapullosta. Rahan puute vaivaa lahes kaikkia. Kenialaisista kuulemma yli puolet on tyottomana, Ugandalaisista jopa seitseman kymmenesta. Siihen kai sisaltyy omavaraisviljelijat, jotka parjaavat popsimalla yksipuolista satoaan ilman isompia tulonlahteita. Kaikkialla tormaa lapsiin ja nuoriin jotka vain hengaavat koska ei ole varaa koulumaksuihin. Vaikka ainakin periaatteessa peruskoulu on paikoin ilmaista, niin siihen liittyy kaikenlaisia maksuja joihin perheilla ei ole varaa. Siis jos on perhetta.

Tanaan tutustuin laumaan katupoikia, jotka elavat joutomaalla/kaatopaikalla ilman mitaan. Orpoja tuntuivat olevan kaikki. Eraskin varsin nohevan oloinen kaveri oli hengaillut joulukuusta asti, ja pyysi apua voidakseen kouluttautua insinooriksi. Toki olisin voinut hanelle vuoden maksut maksaa, mutta jostain pitaisi loytya hanen kavereillekin. Toinen, 25 -vuotias kaveri, oli ollut viimeksi koulussa 15 vuotta sitten. Olivat kumminkin ihan teravan oloisia ja suht hyvakuntoisia. Mukavia tyyppeja, sympaattisia kuin mitka. Paasin kokemaan todellisen katukeittion erikoista. Pojat olivat dyykanneet ravintolan roskiksesta kanan sisalmyksia, jotka he lypsivat sormin tyhjiksi. Roskista kyhatyn nuotion paalle laittoivat rahjaisen metallikipon, johon heitettiin kanan sisalmykset, veret seka jotain salaatintapaista. Aikansa hauduttuaan sapuska kipattiin maahan muovipussin paalle, jonka ymparilla ringissa istuen sapuskasta tehtiin selvaa. Eihan siita voinut kieltaytya kun koteliaasti tarjosivat, eika se hullumpaa ollutkaan. Koska hygienia on katupojillekin ensiarvoista, kadet pestiin ennen ja jalkeen aterian.

Tuntuu absurdilta hengata naiden tyyppien kanssa. Nain koyhan opiskelijankin nakokulmasta elintasokuilu tuntuu kasittamattomalta. Onnekkaat taalla voi paasta kantamaan sementtia euron paivapalkalla. Urkujen soittamisesta voi meillapain saada semmoista 2500 -kertaista tuntiliksaa. Kavele siina sitten sadan euron kengissa viidensadan kameraa repussa kantaen ja sano ettei ole varaa antaa rahaa. Omat resurssit ja vaikutusmahdollisuudet tuntuu niin riittamattomilta. Vahan voi yrittaa myotaelaa ja tsempata vaikka oman bisneksen avaamisessa.

Miksei nama paikat sitten kehity ja vaurastu kuten lansimaat aikanaan? Sita me ollaan mietitty. Paikallisten juttujen perusteella ollaan paadytty siihen etta osin syypaana on lansimaiset yhtiot jotka vie luonnon vauraudet maasta maksaen korruptoituneelle hallitukselle jonkunlaista korvausta. Teollisuudella kasitetaan Ugandassa lahinna pahkinoiden pussittamista ja jauhon jauhamista. Silla ei hirvasti pysty vaurastumaan. Paljon maan kehitysasteesta kertoo se etta valtaosa sahkosta tuotetaan kuulemma kahdella vesivoimalalla, joista riittaa paitsi Ugandan niin Keniankin tarpeisiin. Iso osa Ugandasta tosin on ilman sahkoa ja muuallakin sahkot patkii yhtenaan.

Oma ongelmansa aiheutuu siita, etta vaesto koostuu kymmenista eri heimoista. Nailla heimoilla on vahva identiteetti ja nokkapokkaa keskenaan. Siten valtaapitavat suosivat omia heimojaan ja sorsivat muita. Ei ole semmoista yhteen hiileen puhaltamista. Sita oppii arvostamaan sita demokratiaa joka meillapain aika hyvin toimii. Jos hallitus on mata niin asiat ei etene eika edistysta tapahdu. Vaikka hyvia hankkeita on paperilla olemassa, niin kaytannossa rahat haviavat matkalla johonkin.

Janna havainto on se, etta taalla tulee ymparistoasioita mietittya tuskin lainkaan. Puutteet ihmisten perustarpeiden tyydyttamisessa ja elaman peruspilareissa on niin raikeita etta ne vievat ilman muuta enimman huomion. Ihmisen hata on sen verran konkreettista, ettei siina meinaa isomman mittakaavan murheet muistua.

Kaiken taman sivussa tulee mietittya omia haaveita, unelmia ja elintasoa ja sita missa maarin ne ovat kohtuullisia. Valilla tuntuu ettei kovinkaan. Omat mahdollisuudet naiden ihmisten rinnalla ovat liioittelematta lahes rajattomat. Tyosta saa kotopuolessa kasittamattoman paljon rahaa, ja Suomen passilla paasee mihin vain. Sita sitten potee semmoista etta tarttis ehka tehda jotain. Tammoisessa maailmassa ei ole mitaan jarkea. Maailmantuskan lisaksi taalla kertyy toki kiitollisuuttakin. Ns. perusasiat ei olekaan niin perusasioita kaikkialla. Se on ihan terveellista tiedostaa.

Perspektiivia siis kertyy joka paiva ihan kiitettavasti. Reissu on ollut siina maarin varsin onnistunut. Viela pitaa oppia elamaan sen perspektiivin kanssa. Saapa nahda.

Toivon rattoisaa lokakuuta sinne Suomeen taalta paivantasaajalta. Minun puolesta lampoa ja valoa riittaisi kylla vahan sinnekin. Mutta ei mene tasan, niinkuin tunnetaan. Parjailkaamme,

Pekka (ja Peltsikin)