P

Nyt on kohta pari viikkoa reissua takana ja pitais saada siita jotain tannekin kerrottua. Kaikenlaista uutta jannaa tulee vastaan semmoisella vauhdilla etta tuntuu kun oltais pitkaankin oltu jo reissun paalla. Taalla Afrikan maassa on nettipaikat aika tiukassa, niin meinaa kirjoitushommat jaada vahemmalle.

Homma alkoi siten etta tipahdettiin Entebbbeen, keskelle Afrikan mustaa yota vailla hajua juuri mistaan tulevasta. Tuumittiin lentoasemalla etta koitetaan torkahtaa siina muutama tunti kunnes paiva valkenee ja paastaan kattelemaan paikkoja. Onnistuttiin kieltaytymaan innokkaiden taksikuskien tarjouksilta, ja kommittiin kamppeinemme laheisen kukkulan paalle, Afrikan oudon oloisen tahtitaivaan alle luomiamme lepuuttamaan. Hyttysten meita maistellessa mietitytti etta jokohan heti meidat malaria perii.

Valjettua otettiin kyyti Entebben keskustaan. Meininki vaikutti nain ensikertalaisen silmin jotenkin lavastetulta. Ihmisten olemus, tekemiset ja infra oli jotenkin niin sterotyyppisen Afrikkalaista etten olisi uskaltanut uneksiakaan. Oltiin kuultu etta Ugandalaiset on tosi avointa ja iloista porukkaa, ja se tuli kylla heti kattelyssa selvaksi. Tunsin viihtyvani uudessa ymparistossa. Haukattiin aamupalaa ja suunnattiin nettipaikkaan selvittamaan loytyyko meille yosijaa Kampalasta. Sohvasurffaussivustolta oli tullut tarjouksia aika liuta, ja otettiin sielta muutama puhelinnumero ylos. Sitten paikallisen puhelinliittyman hommaukseen. Heti tuli selvaksi ettei asiat hoidu ehka ihan samalla jouhevuudella kuin kotopuolessa. Homman hoitamiseksi piti poukkoilla kolmen eri toimiston valia, eika missaan suotta hatailty. Mihinkas meilla kiire valmiissa maailmassa.

Saatiin muuan Kibuuka langan paahan, joka oitis kutsui meidat luokseen olemaan. Eikun taksilla Kampalaan. Koko matkan ajan katselin maailman menoa kuin vastasyntynyt enka voinut olla leveasti hymyilematta. Kaikki vaikutti kovin alkeelliselta ja leppoisan hyvantuuliselta. Kotoisan oloiset ihmiset puuhastelivat omiaan lautahokkelien reunustamalla tiella, kaikki naytti tapahtuvan kiireetta omaan tahtiin.

Kampalassa olikin aika vilina. Arsykkeita tulvi joka puolelta, kiinnostavia ihmisia ja katukuvan yksityiskohtia. Sompailtiin summassa aikamme, hoitelimme kokonaan paistetut tilapiat ranskalaisilla ja paasimme kaupankaynnin makuun moskiittoverkkoja hommatessa. Markkinapaikat olivat minun silmiin hyvin mielenkiintoisia, tosin tyrkkyja myyjia tosin oli tyo hatistella. Ahtailla toreilla oli tarjolla kaikkea, jannimman oloisia olivat lihamyyjat joiden tuotteet hengasivat lampimassa karpasten syotavina. Mikas siina. Mutta mika riemu meita odottikaan eraan kojun luona Aimo sammiot taynna paistettuja heinasirkkoja ja muurahaisia! Maisteltiin niita ja hyviksi havaittiin. Kyseltiin pyydystysmenetelmista ja valmistustavoista, harmiksemme hyonteissyonti ei kovin laajamittaista Ugandassa ole.

Sitten pitkallisen tinkaamisen jalkeen otettiin boda-bodat eli paikalliset moottoripyorataksit alle ja hurautimme yopaikkaamme Kamwokyan slummiin. Kampalan liikenne oli aika elamys. Trafiikki on aika massiivista eika vauhtia puutu. Liikennevirta soljuu aika vapaasti nopeat syo hitaat -periaatteella. Boda-bodilla paasee napparasti ruuhkien ohi autojen lomassa pujottelemalla.

Perille paastyamme kappailtiin slummin lapi Kibuukan asunnolle. Slummi oli meilla reissun to-do listalla, ja olikin aika onni paasta sinne majoittumaan. Meininki slummissa on mahtavaa. Rakennukset on varkatty siita mita sattuu olemaan saatavilla. Sementtia, laudanpatkaa, aaltopeltia, savea, kangasta, muovia, mita tahansa. Osa taloista on ns kunnon rakennuksia ja osa semmoisia majamaisia viritelmia. Ilmastointi ainakin pelaa. Kaikki tapahtuu pitkalti kaduilla ja sisapihoilla. Pesytyminen, pyykkays ja pyykin kuivatus, tiskaus, ruoanvalmistus, jne. Omaa tilaa ihmisilla ei juuri ole. Tarpeet tehdaan reika lattiassa -tyylisiin ihan toimiviin viemarivessoihin tai pienemmat tarpeet katuojiin. Vesipisteita on harvakseltaan, ja sahkoakin tulee aina valilla. Kanat, koirat, vuohet ja lehmat hengaa ihan luontevasti kaiken seassa. Ei niin kovin kaavoihin kangistunutta meininkia.

Vaikka useimmilla on tuskin yhtaan rahaa, on ihmiset maailman iloisimpia. Kaikki morjenstaa kaikkia, ja me jurot suomalaisetkin ollaan jouduttu ottamaan uusi ilme naamalle. Kalpeanaamat toki saa paljon huomiota, ja pelkastaan positiivista semmoista. Ihmiset tulee juttelemaan eika kukaan kerjaamismielessa. Lapset varsinkin meista valkoisista ihan fiiliksissa, ja huutavat kuorossa mutsuungua naamat loistaen. Lapset onkin slummissa ihan mahtavia. Aika estottomia suuri osa, jotkut saattavat juosta suoraan halaamaan ja kulkevat sitten mukana kadesta kiinni pitaen. Niitten kanssa on mukava pelleilla ja puuhastella kaikenlaista. Jos joskus ottaa jonkkapallot esille niin kiitollista yleisoa piisaa. Taikatempuista kossit vasta ovatkin fiiliksissa, ja mopo meinaa helposti karata kasista kun puolensataa villiintynytta mukulaa kirmaa perassa vaatien lisaa trikkeja.

Kavereita on helppo saada, ja ihmiset ottaa tosi auliisti kotiinsa kylaan. Vaikka asunnot on mita alkeellisimpia ja rahaa tuskin yhtaan, niin silti pidetaan vieraana ja tarjotaan vaikkapa limua. Mita hauskimpia persoonia tulee koko ajan vastaan. Slummissa on helppo viihtya.

Ollaan haastettu paikallisia biliksessa, fussessa ja shakissa, ja menestysta on viimeista lukuunottamatta tullut aika heikosti. Futistreenit on taalla ihan kunnon urheilua. Alkulammittelyksi aika tiukka kuntopiiri, ja kun pelikentalla tuli pataan niin rangaistukseksi saatiin lisaa rehkimista. Ilman juotavaa paivantasaajalla moinen sykkiminen kay ihan tyosta.

Ruokakulttuuri on ollut myos aika mielenkiintoista. Ravintolat on vahan mita sattuu ja aika rahjaisia. Sapuska on vahan mautonta, tosin jotain hyvaakin loytyy. Ravintoloista on tyypillisesti yli puolet ruokalistalta loppu, joten pitaa tyytya mita on saatavilla. Annoskoot on valilla poskettoman suuria, tosin ruokarytmikin harvempi. Vaikka muuten ihmisilla ei ole kiire koskaan, syomisessa ei jaada nautiskelemaan. Ruokaa voi mattaa suuhun haarukalla, sormin tai miten parhaaksi nakee ja se on ihan ok. Vaikka hygieniakriteereja ei kaytannossa ole, niin vatsanvaanteilta kaupungissa valtyttiin.

Yhtena paivana suunnattiin eraan kukkulan huipulla olevalle kirkolle. Siella oli just vihiminen alkamassa, ja kysyttiin varovasti josko voitais seurata sita jostain loukosta. Lupsakan oloinen suntio ohjasi meidat alttarin taakse kuoron viereen seuraamaan toimitusta. Oli vahan arka olo kun oltiin niin nakyvasti, mutta suntio tuli sitten minulle sanomaan etta mene vaan vaikka alttarille ottamaan kuvia jos silta tuntuu. Seremonia ei ollut ihan niin jaykkaa kuin meilla pain, suntio palloili eestaas ja tuli kesken papin puheiden kyselemaan minulta jotain suomen kaupungeista. Peltsi paasi sitten seremonian jalkeen ottamaan tuntumaa kirkon urkuihin ja hyvinhan ne soi.

Tasta valiin stooria Peltsilta.

Lauantaina 21.9. nykaistiin Kamwokyan leppoisasta olosta Mbaleen eraan ystavamme Isaacin suvun mestoille maalle, niin ikaan leppoisiin oloihin, ainakin meidan vinkkelista. 150 kilometrin matkaan saatiin kulumaan 5 tuntia aikaa. Afrikka on nahkaas sentyyppinen. Mukaan otettiin Isaacin lisaksi myos naapurin tytto Hadidjja, fiksu ikaisekseen, sanoisinko. Syyta ollakin kun tahtaa isona Ugandan presidentiksi. Pikkuhiljaa tungoksen vaihtuessa maaseudun rauhaan paastiin vihdoin toteamaan se lohdullinen tosiasia, ettei Afrikkakaan kaikesta huolimatta ole yhta hassakkaa ja ihmisvilinaa.

Tama kontrasti nakyy muutenkin. Joskus silmiemme eteen osuu satelliittikuva pallomme yotohinasta. Nakyy, etta suurimmat valokeskittymat eivat ole Afrikassa, ei ainakaan sen primitiivisella maaseudulla. Hiukan alle puolet paivittaisesta elamasta eletaan lahes pilkkosen pimeassa. Toki osan siita ajasta voi kayttaa nukkumiseen, ja kuulkaapas, illalla seitteman tienoilla alkaa aina vasyttamaan riippumatta siita, kauan on ollut valveilla. Tama koskee meita mutsunguja (*ruskeaihoinen, heh), koska olemme tottuneet valitsemaan illallisemme jaakaapin valossa. Rehellinen musta gishu (*heimo) ei pelkaa pimeaa.

Meidat otettiin farmille vastaan kuin piispat pappilaan. Ugandalainen vieraanvaraisuus onkin omaa luokkaansa. Kaikki vieraat otetaan vastaan niin pitkaksi aikaa kuin nama viihtyvat ja kaiken aikaa heita palvellaan niin kuin niita piispoja siella pappilassa. Niinkuin elama on meille opettanut, liika lojuminen aiheuttaa ruokahaluttomuutta ja sita myota (ja muitakin moita) tyytymattomyytta vallitsevaan olotilaan. Onneksi heti maanantaina aamutuimaan
meidat otettiin mukaan pellolle kaantamaan maata kuokalla. Parin tunnin pohinan jalkeen syotiin vasta aamupalaa, mika on melko vakuuttava systeemi nainkin lyhyella otoksella. Aamupalaan mennessa paivan peltopohinat oli pohisty. Nain on kuulemma aina talla tilalla, tieda miksi...

Toisaalta perusarki sahkotonna ja vesijohdotonna on niin verkkaista, etta peltotyottomanakin illalla riittaa puuhasteltavaa. Vetta pitaa hakea ties kuinka kaukaa ja juomavetta viela kauempaa. Kottikarryt on harvinaisuus, joten tavallisin asioiden kantotapa on paan paalla. Monet ovat siina hyvin napparia. Ruuanlaitto vie oman aikansa ja loppuaika kuluu tiskatessa, siivotessa ja pyykatessa. Positiivista on kuitenkin se, etta talla tilalla tuntui kaikilla olevan vaikka minkalaisia visioita, useimmat jollain tavalla rahanhankintaan liittyvia. Meidan hyonteisfarmi-idea otettiin varauksella vastaan, muttei suoralta kadelta tyrmattykaan. Heinasirkat ja muurahaiset ovat suurta herkkua silloin kun niita on helppo pyydystaa, muulloin ne ovat ennen kaikkea kalliita.  Mukavaa on se, etta monissa asioissa ihmisilla tuntuu olevan samankaltainen logiikka kuin meilla. Saunan olemassaolon tarkeys saa ymmarrysta joiltain tahoilta, taallakin on joskus kylma iltaisin.

Farmin isanta Vincent tarjosi meille pienta palaa valtavista tiluksistaan, jos haluaisimme elaa maan lihavuudesta, rakentaa mokin ja esimerkiksi saunan, vaikkapa vuolaan puron varrelle. Tama lienee jo normaalia vieraanvaraisuutta enemman. Vaikka talla perheella riittaa maata jo yli omien tarpeiden, heilla on sama ongelma kuin melkein kaikilla muillakin, liian kytyset rahapurot virtaavat heidan kauttaan. Ruuasta ei ole puutetta, mutta se on yksipuolista, sen tuottaminen vaatii valtavasti tyota, sadon myynnista ei saa paljon rahaa. Ehka maata voisi myyda pois, mutta raha pitaisi siina tapauksessa saada mielellaan poikimaan, ja se nayttaa hyvin vaikealta. Oman talon rakentamisjuttelemukset saavat kyllakin mielikuvituksen valloilleen, ehka taalla olisi mahdollisuuksia vaikka mihin, eika byrokratiaankaan ole tormatty kuin lentokentalla ja turistirysissa. Viikon aikana opimme tuntemaan naita tyyppeja ja heidan kulttuuriaan melko hyvin, tai ainakin opimme pitamaan heista ja ehka hekin meista. Toivottavasti ennen kotiinpaluuta ehditaan viela pikku visiitille Mbaleen jutustelemaan naiden leppoisten ihmisten kanssa.

Koitetaan paivittaa juttua tanne vahan tiuhempaan niin muistaakin viela mita on tapahtunut. Pysykaa linjoilla.

P&P