Kisumua kerrakseen

Tassa tulee nyt vahan paallekkaista stooria kun ei ihan paasta tyonjaossa konsensukseen. Pahoittelut jos on epaloogista ja vaikeaselkoista. Semmoista elamakin on, koittakaa parjata. Tarina alkaa Peltsin mietteilla:

Kisumussa kannattaa kayda. Siella on frendeja kaikille. Katupoikia on paalle 200, ja ne on mukavaa sakkia. Heidan lisakseen me loydettiin sielta muitakin ystavia, monenlaista tekemista ja kaupunki itsessaankin on nairobiin verrattuna oikein rauhallinen ja hiljainen. Viktorianjarvikin on kiva. Ugandaan verrattuna lahes kaikki on pari pykalaa kehittyneempaa. Kalliinnakoiset, mutta silti mauttomat, etten sanoisi rumat (normaalia nailla leveyspiireilla), pankkikompleksit ja ostoskeskukset aiheuttivat pienia kulttuurishokkeja, mutta olemme oppineet elamaan niiden keskella.

Kaupunkiin tutustuminen alkaa siita, etta ensin on muukalainen. Erivarinen muukalainen, lahes julkkis silti. Mistaan ei tieda juurikaan mitaan. Yksi tomuinen katu on taynna metallipajoja, ehka lahes 100 vierekkain, rantabulevardilla on "hotel"-nimisia ravintoloita 20 vierekkain, eika missaan niista ole huoneita yoksi. Jokaisessa kadunkulmassa on mopotakseja (boda boda) parkissa karkkymassa kyytilaisia, siella taalla myos fillaritakseja. Yhdessa kulmassa jannut pelaa aamusta iltaan tammea, mutta ei shakkia missaan, ei edes shakkiklubeilla. Siita sitten loytaa yhden kaverin ja kohta useamman. Yksi ensimmaisista frendeistamme oli n. 15-vuotias katupoika, liimankuluttaja. Hanta oli mukava kuljettaa mukana ja jutellakin sen verran kuin se oli mahdollista, mutta muutaman paivan jalkeen ei olla enaa tavattu. Johonkin katosi ystavamme Henok.

Kolmantena paivana Kisumussa tutustuttiin kolmeen uskovaiseen jannuun, ne on oikein lepposia ja yksi heista lahti messiin Nairobin kautta rannikolle, meren siis. Ei kuulemma koulu paljon paina. Paikoitellen olo oli kuin kotona, kun kadut ja niiden kulmat tulivat tutuiksi ja katupojat huudellen nimelta kutsuivat  juttelemaan. Eraan ravintolan tarjoilija on soitellut silloin talloin, mutta joudun myontamaan etta unohdin kayda morjestamassa tata jamppaa ennen kuin lahdettiin pois. Tallaista tapahtuu, pahoittelen.

Toisena viikonloppuna otettiin tayteen ahdettu matatu-bussi ja kirmaistin maalle. Matatu on suomalaisittain pienehko pakettiauto, johon virallisesti mahtuu 14 matkustajaa, kaytannossa enemman. Riippuu tuurista, minka lihasten varassa minkakin matkan istuu. Pahin oli ehka se keissi, jolloin piti pakioilla painaa puolisen tuntia, ettei saaret katkenneet edessa olevaan metallikulmaan. Maalla oli mahtavaa, Kenian maalla. Siellakin oli Viktorianjarvi ja sen ranta. Ensiksikin oltiin Bondossa, kuivalla maalla. Ruoho oli harmaata ja ruokaa saatiin jarvesta. Koyhaa siella on, nimittain jopa pavut on erityisen hienoa ruokaa, ainakin eraan ystavamme perheessa. Tavallisesti he syovat aamupalaksi sokeria (teen kera), lounaaksi ugalia eli maissijauhotaikinaa eraanlaisen vihrean rehusalaatin kera taikka sitten chapatia, joka on vehnalettua. Ihan hyvanmakuisia ruokia nuo ovat, mutta ei kovin monipuolisia ravintoarvoiltaan. Perheen isa on kalastaja, mutta hanella ei yleensa ole varaa kalaan, toisen miehen leivissa kun on. Aamulla kaytiin vetamassa nuottaa noin miesten kesken. Yhdesta tuli 2 kalaa ja toisesta n. 30. Ei mene tasan. Purjehtiessamme jarvella yritettiin pekan kanssa lisata paikallisia proteiinivarastoja kivittamalla viattomia lintuja, isoja sellaisia, mutta ei osuttu. Saivat pitaa proteiininsa. Koyhyydesta huolimatta tama ystavamme tuntui luottavan Herran tahtoon sikalikin, etta ruokaa on kuitenkin joka paiva saatu vaikkakaan ei riittavantuntuista maaraa. Liikuttavaa oli todistaa se, etta nama veljet ja sisaret pitavat uskomista kuitenkin jokapaivaista leipaa tarkeampana.

Bondosta bodalla bondelle. Siella oli sitten Siaya, ei harmaa-, mutta vihrearuohoinen maa. Ja siellakin meidat otettiin oikein ystavallisesti vastaan. Sunnuntaina kierreltiin bodalla seuroissa ja paikallisten mestoilla. Mopolla ehtii, sanotaan. Hyva keissi kaiken kaikkiaan, mielellani menisin joskus ihan ajan kanssa sinne landelle.

Sitten tultiin takaisin Kisumuun, kotikaupunkiin ja seuraava puoliviikkonen meni siina hassakassa. Tiistaina kavastiin paikallisten kalastajien kanssa kokemassa verkkoja, siita voisin muutaman sanasen kertoa. Aamusella kun tultiin siihen rantaan, niin siella oli vastassa veneenomistaja kerta kaikkiaan. Heti karkeen sovittiin hinnasta ja hetkeksi nousi iho kananlihalle, etta onko tassa taas kyse turismista ja rikkaiden rikastuttamisesta. Mutta ei kai siltikaan, luotan siihen etta se pieni sponssaus meni naiden kahden kalamiehen taskuun, muuten kun he saavat vain 20% verkkojensa annista per nena. Pomo ottaa vaatimattomat 60%. Menomatka sinne verkoille oli oikein hyvaa draivia, myotatuulta nimittain. Venetta ei voi verrata meidan rikkaiden kuitukiitajiin, mutta hyvaa vauhtia silti paastiin. Verkkoja oli 80kpl nailla kahdella jannulla. Ei kovin isoja, mutta silti yhteensa semmoset puolisen kilometria. Kuulemma 20 vuotta sitten parjasi yhdella tai kahdella kolmemetrisella verkolla. Nykyaan jarvi on taynna kalastajien purjekolmioita. Nailla 80 verkolla me saatiin 7 kalaa, suomalaisittain isoja, mutta pienia Viktorianjarven kaloiksi. Sanoisinko etta semmoisia 1-3 kiloisia. Kalastajat sanoivat olevansa onnekkaita kun verkoissa oli 3kpl niilinahvenia. Ne on arvokkaampia kuin muut. Niilinahven on kokonaan oma tarinansa, sen tarinan voi ja jopa kannatttaa lukea wikipediasta. Paluumatka verkoilta laiturille oli hidasta, yhta plagaa, tyynta ja aurinko poltti zeniitista. Mina jos oisin kalastaja tuolla niin ottaisin mukaan kirjan tai pelin, mutta kukin tyylillaan. Sitten paastiin rantaan ja ostettiin lastista yksi kala ja vietiin se kaupunkiin kaverin pakastimeen ja tehtiin siita illalla keittoa katupoikien kanssa.

Plz



Ja toinen jatkaa...

Aikamme kaupungin polya nieltyamme tuumimme etta nyt pitaa paasta luonnon helmaan tuulettumaan. Metsaan siis. Aika pian meille valkeni ettei homma hoidu ihan niin suoraviivaisesti kuin kotopuolessa on totuttu. Kuultiin etta Kakamegan kaupungin lahistolla on viela sailynyt plantti sademetsaa, joka aikoinaan peitti valtaosan lantisesta Keniasta. Viidenkymmenen kilometrin ja useamman tunnin matkanteon jalkeen paastiin vihdoin metsan laitaan. Perilla odotti virkaintoinen byrokraattikaksikko joka kyni meilta semmoiset seitseman kymppia vuorokauden visiitista. Aika paljon minusta.

Metsa oli kylla vaikuttava, ei siina mitaan. Jattilaismaisten puiden juurella tunsimme itsemme kovin mitattomiksi ja mietittiin etta latvustoon olisi mukava vaikka muuttaa asumaan. Sinne veikeasti loikkivien apinoiden sekaan. Tormattiin myos kookkaaseen paviaanilaumaan joka rauhassa jolkotteli tieta myoten. Samoiltiin viidakon keskella jannittavan (vertahyytavia ties minka aannahdyksia ukkosen kumun saestamana, ja kaskaitaiden taukoamaton intensiivinen siritys myos) aanimaiseman ymparoimana kunnes ilta hamartyi niin etta paatimme laittaa leirin pystyyn. Rauhaisasti nukutun yon jalkeen nautimme aamupalaa metsan mukavassa miljoossa. Sinne olisi mieli tehnyt jaada pidemmaksikin aikaa, mutta moinen olisi jo kaynyt liikaa lompakon paalle.

Palattuamme Kisumuun tehtiin parempaa tuttavuutta katupoikien kanssa joihin alkuviikosta jo tormattiin. Tuntuivat tosiaan olevan poikia vailla tulevaisuutta, ja mietittiin paamme puhki miten nama tyypit vois auttaa pois kadulta. Eras heista, muuan Steve, tuntui olevan jonkun sortin taiteilija, ja hommattiin hanelle varit ja pensselit etta paasee taas maalaamaan. Seuraavana aamuna olikin jo muutama postikortti valmiina eika hullumpia ollenkaan. Lahjakas kaveri. Toiveemme on etta han voisi niita myymalla saada vahan fyrkkaa jengin elattamiseen.

Katupoikia asuu kisumussa satoja, kukaan ei tieda tarkasti. Melkein kaikki heista on orpoja, vanhemmat ovat kuolleet tyypillisesti aidsiin tai muihin sairauksiin. Jotkut ovat olleet kadulla viisivuotiaasta lahtien, kaymatta kouluja juuri lainkaan. Sukulaisia osalla on elossa mutta heita ei tunnu poikien elama paljon kiinnostavan. Ei voi kuin ihmetella miten mukavia ja tasapainoisia tyyppeja ovat rankoista taustoistaan huolimatta. Pojat muodostavat omia porukoitaan, joilla kullakin on omat spottinsa joissa paivat kuluu. Osa pojista on hyvinkin nohevia ja kunnollisen oloisia, osalle maistuu miesta vakevampi ja lojuvatkin omissa oloissaan. Kaatopaikkamaisia jattomaita tuntuivat lahinna olevan. Erailla oli kylla hieno piilo tihean pensaikon keskella, jonne paasi ryomimaan poheikossa kulkevaa tunnelia pitkin. Siella piilossa viranomaisten katseilta pojat keittelivat itselleen vanhassa maalipurkissa aamupalaa kun kavin visiitilla. Varsin kotoisa soppi. Katupojat tuntuvat olevan kaikki ihan hyvaa pataa keskenaan: vaeltelevat pitkin kaupunkia ja kayvat morjestamassa toisiaan. Ruoka loytyy dyykkaamalla, jotkut harvat hyvantahtoiset parempiosaiset tuovat joskus ruoantahteita tullessaan. Vaikka sapuska vaikuttaa aika epamaaraiselta niin ollaan havaittu etta ihan mainiolta se maistuu eika vatsanvaanteitakaan ole kuulunut. Vedensaannissa heilla on toisinaan hankaluuksia, ja havaittiinpa joku katuojasta horppimassa pahimpaan janoonsa.

 Yhteen paikkaan tuntui keraantyvan kaikki vaivaiset, tuorein potilas oli jaanyt aamulla bodabodan yliajamaksi. Kuskia ei kolhu ilmeisesti ollut paljon hetkauttanut kun matka oli jatkunut liukkaasti siipeensa saaneesta uhrista huolimatta. Naita jamppoja ei totisesti ole helppo auttaa, eivat nimittain suostu laakariin lahtemaan vaikka mika on. Laakari-, viranomais- tai mita lie shamaanikammoa tuntuvat potevan. Aika ikavaa katsella tulehtuneita kuukauden vanhoja rupia joissa karpaset juhlii. Ensiapuskilleja ollaan siis saatu verestaa, mutta isompaa apua ei osata antaa.

Ajattelin saada parempaa tuntumaa katupoikien elamaan nukkumalla niiden kanssa yon kadulla. Lahdin poikien mukaan illan hamartyessa taskut varmuuden vuoksi tyhjina. Kierrattivat minua paikoissa joihin poikia yleensa keraantyy iltaa viettamaan. Aika ihmeissaan olivat minut nahdessaan, harvemmin tuntuu niilla mestoilla mutsunguja liikuskelevan. Katupoikien maara oli kylla aika huikaiseva. Nuoria, 10-15 -vuotiaita liimanhaistelijoita vajaa kolmekymppisiin konkareihin. Joka suuntaan olivat minua repimassa mutta ilman isompia hassakoita selvittiin. Tyttoja kadulla kuulemma asuu vahemman, mutta muutamia nuoria prosituoituja tuli vastaan. Orvoista tyttolapsista kuulemma jotkut naiset pitavat huolta, muuten ovat vaistamatta hyvaksikayton uhreja. Yleensa pojat kavelevat ympariinsa lahelle puoltayota, ja alkavat sittenvasta yopuulle. Alkuillasta nimittain poliisit kiertelevat kovistelemassa nukkuvia kodittomia, eivatka ole turhan hienotunteisia otteissaan.

Kun vasymys alkoi toden teolla painamaan, pysahdyttiin yhden hylatyn rakennuksen eteen jossa toisinaan nukkuvat. Julkisivu on tukittu aika tiiviisti, mutta aaltopeltiin on tehty pieni sisaanmenoaukko josta juuri ja juuri mahtuu ahtautumaan sisaan. Sinne livahdimme ja konysimme rahjaisen murjun ylakertaan torkkumaan. Siella meita oli vajaa kymmenen poikaa tiiviissa sumpussa. Ihan hyvin uni tuli vahvasta liiman ja tupakan ja hien hajusta huolimatta. Hyttyset vahan valvotti mutta muuten nukuin aamun sarastukseen asti varsin kohtalaisesti. Aamulla piti lahtea liikkeelle hyvissa ajoin ennen auringonnousua, ettei poliisit paase yllattamaan. Livahdettiin kadulle ja suunnattiin Kingdom -nimiseen poikien kokoontumispaikkaan. Siella tapasin taas aika joukon mita mainioimpia tyyppeja: yhden korutehtailijan, toisen kirjailijan alun ja kolmannen jolla oli toinen kasi mennyt tulipalossa ja toinen oli muuten vaan kayttokelvoton ja toinen jalka tohjona auton yliajon takia. En voi kuin hammastella tyyppien huumoria ja positiivista otetta elamaan. Siinapa oppimista.

Yo oli avartava kokemus. Paljon meita on matkan varrella varoiteltu vaarallisista paikoista ja pimealla ulkona liikkumisesta, mutta kertaakaan ei ole meidan turvallisuudentunne ollut uhattuna. Ei edes sakkipimeassa yossa katupoikien kanssa. Eika sen koommin Nairobissa Kiberan slummissa, joka matkaoppaan ja huhujen mukaan piti olla riskaabelikin paikka. Mutta siita ja muusta kerrotaan lisaa tuonnempana. Nyt pinnan alle piiloon.

Peippo