Perspektiivia

Kun maalta sitten lahdettiin, niin todettiin siina, etta luontonahtavyydet ovat kova sana. Moni on kaynyt Sipi Fallsilla, ja niin olemme nyt mekin.

Retkikunnassamme vallitsee sen suhteen konsensus, etta virheemme oli saapua paikalle pimean tultua. Siina nimittain kay niin, etta sokkona ei auta muu kuin hyvaksya ilman muttia joku paikalla olevista tarjouksista yosijan suhteen, ja tassa tapauksessa se ajoi meidan `tomorrow we are gonna have a program` -putkeen.

Miljoo sinansa on hyvin kaunis ja silleen, mutta ongelma on raataloidyt ohjelmat, lokeroivat oppaat, jotka aiheuttavat meille ja kuuleman mukaan monille muille merisairautta. Paikkoja ei mukamas voi tutkia omin pain, vaan mukana tulee olla virallinen opas, joka suorittaa meidat reitin lapi, jonka jalkeen kirjoitamme vieraskirjaan `Wonderful place, very nice guide! Thanks a very lot, this was amazing!!1`.

Mainitsimme tasta ongelmasta oppaallemme, joka oli ymmartavainen. Onneksi raha meni hyvaan tarkoitukseen, nuoren oppaan koulumaksuihin. Mukavampi touhu on kuitenkin sellaista, etta menee johonkin kaupunkiin, tutustuu johonkin mukavaan jamppaan ja lahtee taman kanssa tutkiskelemaan mestoja. Valttamatta nama jannut eivat tieda paikoista mitaan, mutta pointtina onkin vain, etta mukana on joku paikallinen, etta olo tuntuu kotoisammalta.

Olimme Sipilla yhden yon ja sitten liftasimme muuan mukavan muslimin kyydissa Kapchorwaan kaupunkiin, Mt Elgon -nimisen vuoren rinteelle. Semmoinen hauska ilmio taalla on etta kun kahdestaan liikkuu johonkin suuntaan niin kohta on perassa pieni saattue paikallista vakea. Nailla kun paivat monesti perustuu tyhjan toimittamiselle, niin kyllahan se kiinnostaa lahtea katsomaan mita mutsuungut seudulla puuhailee. Kukkuloita kavutessamme kuului jostain rumpu ja laulu, ja piankos me oltiin kapuloissa tahtia antamassa. Mahtava tunnelma. Matka jatkui varsin kiehtovan metsan siimekseen, ja siita innostuneena laitoimme nuorten opaidemme kanssa suurempisuuntaisen reissun vireille. Kohteeksemme valikoitui horisontissa siintava vuori, ei muuta kun kamppeet kasaan ja aamulla liikkeelle. Oppaamme olivat vakuuttuneita etta parjaavat pyhakamppeissaan, eihan parin paivan reissulla vaihtovaatetta tarvitse. Taksissa sitten ilmeni etta 60km paassa olevalle vuorelle meneva tie on sateiden jaljilta siina kunnossa etta perille voisi paasta ehka parissa paivassa. Kaannettiin sitten nokka kohti kotoista Elgonin metsaa. Mutaa piisasi ylarinteillakin siina maarin etta valilla piti miettia etta laivassako ollaan vai autossa. Matkalle kun sattui kultamaratoonari Kiproticin talo niin pitihan se kayda pistaytymassa. Mestari itse oli Keniassa treenaamassa mutta iloisenpuoleinen vaimonsa otti vastaan.

Vihdoin paastiin metsan uumeniin. Alkutaival oli semmoista mukavaa perheretkeilya, mutta pian paasin minakin kokemaan mita tarkoittaa lapipaasematon viidakko. Nimittain sita etta siita ei menna lapi, ei edes peleilla eika pensseleilla eika viidakkoveitsella. Tottahan sademetsassa pitaa sataakin, ihan maahan asti. Vips vaan ja loysimme itsemme saaria myoten mudassa ja uitettuina kuin saukot. Urheat oppaamme olivat yha vakaasti sita mielta etta yopymaan kun lahdetaan niin yota ollaan. Auliisti jaoimme vahat kuivat vaatteemme, ja hytisimme sitten pitkan pimean yon pitkat pimeat tunnit odottaen nousevaa aurinkoa kuin kuuta nousevaa.

Lopulta paastiin ihmisten ilmoille ja toisen oppaamme luokse taysihoitoon. Vieraanvaraisuus tosiaan on omaa luokkaansa: vaatteet pestaan ja ruokaa kannetaan ahkyksi asti. Ongelma on paitsi se etta se tuntuu liioittelulta, niin myos joskus vahan pyyteelliselta. Valkoiset nimittain tuppaa olemaan varakkaita, ja siksikin haluttuja vieraita. Vaikka yritimme vahan sponssata lasten koulumaksuissa, niin silti meilta havisi vahan fyrkkaa ja pari otsalamppua. Lamput saatiin lopulta takaisin mutta mitaan ei myonnetty. Ja sekin todettiin etta rahan antaminen suoraan on usein huono tapa auttaa, koulumaksuihin asti rahat eivat nimittain riittaneet.

Monta paivaa matkattuamme olemme paatyneet Kenian puolelle Kisumun kaupunkiin. Muutos rajaa ylitettaessa oli aika huomattava. Tiheaan asutettu koyha maaseutu vaihtui harvaan asutettuun, ei ehka ihan niin koyhaan maaseutuun. Tiet ja kaupunkien infra ovat monta pykalaa Ugandaa pitemmalla. Tuloerot vaikuttavat aika lailla isommilta. Taalta Kisumusta loysimme kolme uskonveljea joiden kanssa nyt ollaan hengailtu. Viikonloppuna tapaanemme heita lisaakin.

Afrikassa on ongelmia.

Meille luontoa rakastaville budjettireissaajille ongelma on se etta kaikki hienot paikat vaativat official guiden ja aimo tukun tuohta. Sita me suremme ja toivomme etta viela loytyy kolkkia joihin voi tutustua ominkin pain. Mutta se tuntuu valilla aika pienelta murheelta.

Varsinkin taalla kaupungissa kun pyorii niin tormaa paikallisten ongelmien laajaan kirjoon. Orpoja katujen kasvatteja piisaa, alkoholisteista ja mielipuolista puhumattakaan. Pahalta tuntuu katsella kun hetken helpotusta haetaan viina -tai liimapullosta. Rahan puute vaivaa lahes kaikkia. Kenialaisista kuulemma yli puolet on tyottomana, Ugandalaisista jopa seitseman kymmenesta. Siihen kai sisaltyy omavaraisviljelijat, jotka parjaavat popsimalla yksipuolista satoaan ilman isompia tulonlahteita. Kaikkialla tormaa lapsiin ja nuoriin jotka vain hengaavat koska ei ole varaa koulumaksuihin. Vaikka ainakin periaatteessa peruskoulu on paikoin ilmaista, niin siihen liittyy kaikenlaisia maksuja joihin perheilla ei ole varaa. Siis jos on perhetta.

Tanaan tutustuin laumaan katupoikia, jotka elavat joutomaalla/kaatopaikalla ilman mitaan. Orpoja tuntuivat olevan kaikki. Eraskin varsin nohevan oloinen kaveri oli hengaillut joulukuusta asti, ja pyysi apua voidakseen kouluttautua insinooriksi. Toki olisin voinut hanelle vuoden maksut maksaa, mutta jostain pitaisi loytya hanen kavereillekin. Toinen, 25 -vuotias kaveri, oli ollut viimeksi koulussa 15 vuotta sitten. Olivat kumminkin ihan teravan oloisia ja suht hyvakuntoisia. Mukavia tyyppeja, sympaattisia kuin mitka. Paasin kokemaan todellisen katukeittion erikoista. Pojat olivat dyykanneet ravintolan roskiksesta kanan sisalmyksia, jotka he lypsivat sormin tyhjiksi. Roskista kyhatyn nuotion paalle laittoivat rahjaisen metallikipon, johon heitettiin kanan sisalmykset, veret seka jotain salaatintapaista. Aikansa hauduttuaan sapuska kipattiin maahan muovipussin paalle, jonka ymparilla ringissa istuen sapuskasta tehtiin selvaa. Eihan siita voinut kieltaytya kun koteliaasti tarjosivat, eika se hullumpaa ollutkaan. Koska hygienia on katupojillekin ensiarvoista, kadet pestiin ennen ja jalkeen aterian.

Tuntuu absurdilta hengata naiden tyyppien kanssa. Nain koyhan opiskelijankin nakokulmasta elintasokuilu tuntuu kasittamattomalta. Onnekkaat taalla voi paasta kantamaan sementtia euron paivapalkalla. Urkujen soittamisesta voi meillapain saada semmoista 2500 -kertaista tuntiliksaa. Kavele siina sitten sadan euron kengissa viidensadan kameraa repussa kantaen ja sano ettei ole varaa antaa rahaa. Omat resurssit ja vaikutusmahdollisuudet tuntuu niin riittamattomilta. Vahan voi yrittaa myotaelaa ja tsempata vaikka oman bisneksen avaamisessa.

Miksei nama paikat sitten kehity ja vaurastu kuten lansimaat aikanaan? Sita me ollaan mietitty. Paikallisten juttujen perusteella ollaan paadytty siihen etta osin syypaana on lansimaiset yhtiot jotka vie luonnon vauraudet maasta maksaen korruptoituneelle hallitukselle jonkunlaista korvausta. Teollisuudella kasitetaan Ugandassa lahinna pahkinoiden pussittamista ja jauhon jauhamista. Silla ei hirvasti pysty vaurastumaan. Paljon maan kehitysasteesta kertoo se etta valtaosa sahkosta tuotetaan kuulemma kahdella vesivoimalalla, joista riittaa paitsi Ugandan niin Keniankin tarpeisiin. Iso osa Ugandasta tosin on ilman sahkoa ja muuallakin sahkot patkii yhtenaan.

Oma ongelmansa aiheutuu siita, etta vaesto koostuu kymmenista eri heimoista. Nailla heimoilla on vahva identiteetti ja nokkapokkaa keskenaan. Siten valtaapitavat suosivat omia heimojaan ja sorsivat muita. Ei ole semmoista yhteen hiileen puhaltamista. Sita oppii arvostamaan sita demokratiaa joka meillapain aika hyvin toimii. Jos hallitus on mata niin asiat ei etene eika edistysta tapahdu. Vaikka hyvia hankkeita on paperilla olemassa, niin kaytannossa rahat haviavat matkalla johonkin.

Janna havainto on se, etta taalla tulee ymparistoasioita mietittya tuskin lainkaan. Puutteet ihmisten perustarpeiden tyydyttamisessa ja elaman peruspilareissa on niin raikeita etta ne vievat ilman muuta enimman huomion. Ihmisen hata on sen verran konkreettista, ettei siina meinaa isomman mittakaavan murheet muistua.

Kaiken taman sivussa tulee mietittya omia haaveita, unelmia ja elintasoa ja sita missa maarin ne ovat kohtuullisia. Valilla tuntuu ettei kovinkaan. Omat mahdollisuudet naiden ihmisten rinnalla ovat liioittelematta lahes rajattomat. Tyosta saa kotopuolessa kasittamattoman paljon rahaa, ja Suomen passilla paasee mihin vain. Sita sitten potee semmoista etta tarttis ehka tehda jotain. Tammoisessa maailmassa ei ole mitaan jarkea. Maailmantuskan lisaksi taalla kertyy toki kiitollisuuttakin. Ns. perusasiat ei olekaan niin perusasioita kaikkialla. Se on ihan terveellista tiedostaa.

Perspektiivia siis kertyy joka paiva ihan kiitettavasti. Reissu on ollut siina maarin varsin onnistunut. Viela pitaa oppia elamaan sen perspektiivin kanssa. Saapa nahda.

Toivon rattoisaa lokakuuta sinne Suomeen taalta paivantasaajalta. Minun puolesta lampoa ja valoa riittaisi kylla vahan sinnekin. Mutta ei mene tasan, niinkuin tunnetaan. Parjailkaamme,

Pekka (ja Peltsikin)