Touhuja Kenian rannikolla

Kisumusta matkamme jatkui kohti kaakkoa ja Nairobia. Vaikka kyyti on taalla hitaan puoleista niin pitkaveteista se ei ole, sen verran seurattavaa piisaa lasin takaa. Ja matkoilla on mukavati aikaa vahan sulatella mennytta ja funtsailla tulevaa.

Taakse jai lantisen Kenian rehevat farmariseudut ja teeplantaasit, ja tilalle tuli kuiva ja karu Maasaiheimon valtakunta. Siella kayskentelivat kuivalla tasangolla lehmia paimentaen komeisiin kaapuihinsa kietoutuneena.  Ovat nimittain ainutlaatuinen heimo siina mielessa etta pyrkiat yha sailyttamaa heimokulttuuriaan elossa pohjoisen maailman hapattavilta hyokkayksilta. Piristavia bussimatkan yksityiskohtia olivat myos lukuisat trombit jotka tanssittivat hiekkaa aika vinhasti laajassa eramaassa.

Nairobi taytti ne odotukset jotka meilla jo paikasta olikin: meluisa, ruuhkainen ja tukkoisa kaupunki isoilla elintasoeroilla. Paikka ei siis isommin meita sytyttanyt, mutta paikallinen bussikulttuuri ansaitsee maininnan. Kaupungissa nimittai liikennoi kahdenlaisia busseja. Semmoisia suht normaaleja perusbusseja, joihin paaseminen tosin voi vaatia kolmen tunnin viettamista satojen metrien jonoissa. Nopeampi vaihtoehto loytyy eri toisaalta. Eri pysakeilta lahtee valtava maara semmoisia kumman mallisia maailmanlopun busseja riemunkirjavie maalauksineen ja psykedeelisine vilkkuvaloineen. Sisaanheittajat pitaa kasittamatonta showta, paukuttaa bussin kylkia ja huutaa kurkku suorana samalla kun kiskovat jengia kyytiin. Tosin aina niihinkaan ei  menna noin vain: joskus kyytiin paaseminen vaatii seka fyysista voimaa etta kovia kyynarpaita tai kykya seilata ihmismassan puristuksessa sisaan. No sitten hauskuus vasta alkaa. Hyvia varusteita matkalle ovat korvatulpat joilla suojautua tarykalvojarepivalta jynkkatynkalta seka kypara joka ainakin takapenkilla saattaa ehkaista kattokosketuksista aiheutuvia paavammoja. Jousituksia paikalliset bussi-isinoorit eivat nimittain tunne ja teravanpuoleisten hidasteiden kohdalla kuski tuntuu enimmakseen painavan jarrun sijaan kaasua. Tahan mennessa hurjimmat extremekokemukset ollaan saatu naista menopeleista. Kasittamatonta seka vastuutonta myoskin etta matkaoppaissa hossotetaan siita miten hengenvaarallista on liikkua slummeissa tai kaupungilla pimean aikaan, eika naista kamikazeonnikoista mainita halaistua sanaa.

Kaytiin me myos Kiberan slummissa. Lonely Planet kertoi meille etta se on maailman toiseksi isoin slummi ja etta siella on miljoona tyyppia 2,5 neliokilometrin alueella eli 2,5 neliometria hekea kohden. Jai semmoinen olo etta elama siella on kurjaa ja etta sinne ei kannata yksin menna kun paikalliset voi pistaa turistit nippuun. Taman kuvauksen perusteella me ei sita slummia loydettykaan, sen sijaan varsin leppoinen ja viihtyisa hokkelikyla vieraanvaraisine asukkaineen. Pyysipa eras nainen kotiinsa kaymaan ja juttelemaan maailman menosta. Kymmenisen nelion kopissa tuntui asuvan kolme naista ja 11 lasta. Sita saa vahan tilankayttoa jo suunnitella. Naiset kayvat slummin ulkopuolella pyykkaamassa rikkaampien pyykkeja ja saavat siten vahan elantoa. Lasten koulumaksuihin rahaa ei kumminkaan ollut ja pyysivatkin meita kyselemaan josko Suomesta loytyisi heille sponsoreita. Sama probleema tulee taalla joka puolella vastaan, ja voisinpa kannustaa teita siella kotosalla harkitsemaan ongelmaan puuttumista sikali jos sopiva vayla siihen loytyy.

Roskaa slummissa oli aika paljon mutta muuten tosi kotoisa paikka: Jannen kanssa asiaa pohdittuamme tultiin siihen tulokseen etta jos Nairobiin pitaisi muuttaa niin tanne sita mieluiten asettuisi asumaan. Meininki ei paljon tuntunut eroavan Kampalan Kamwokyasta josta matkamme alkoi. Televisioantenneja tosin oli enemman ja tarjolla jopa kuumia suihkuja, ja loytyipa sielta aika joukko kasityolaisiakin monine askarteluineen. Ihan mukiinmeneva eloa, koyhaa toki.

Sunnuntaina Nairobissa oli seurat Samuel -nimisen puhujan pienessa asunnossa. Mukava oli olla kodikkaan ilmapiirin ymparoimana sanan kuulossa. Paikalliset toivottavat meidat kaikkialla enemman kuin lampimasti tervetulleiksi ja pitaisivat pidempaankin vierainaan.

Niin, ja eipa sita olisi uskonut etta paivantasaajalla paasee luistelemaan. Niin vain loytyi muuan spotti jossa paasi tukka putkella kokemaan tuota liukumisen ihmetta. Paikallisille aloittelijoille homman treenaaminen on toki monta pykalaa kivuliaampaa, asfaltille laskeutuminen kun aiheuttaa huomattavasti suurempia kitkavoimia kuin kotoisa kiintea hookaksoo. Tulinpa siina samalla keksineeksi uuden lajin, nimittain luistelujongleerauksen. Saapa nahda saadaanko alkeiskurssit heti tammikuun alussa kayntiin.

-Pekka


Nairobi kun oli melko aanekas ja kiireisen oloinen paikka, en pida sita kovin potentiaalisena paikkana palata uudestaan. Lisaksi hienojen, suurten lansimaalaisten rakennusten lahistolla liikuskeleminen hieman kuumotti, niita kai ne ensimmaiseksi pommittaa...

Muun muassa naista johtuen otettiin bussi swahilin kotikonnuille Mombasaan, (surullisen) kuuluisa paikka sekin. Ensiksi kaytiin juna-aseman miehilta kyselemassa, joskopa sita junalla Mombasaan, mutta se suunnitelma nasahti siihen, etta ne junat kulkee vain oisin, eika siina sitten nae mitaan mestoista. 3. luokan vaunussa olisi istuttu vahintaan kaksi ihmista sylikkain vahintaan 10 tuntia. Siinapa haastetta jopa Ugandan ruuhkaisimmille matatuille.

Luulin ennen, etta Mombasa on lahinna nihkea paikka, turismin ja huumeiden pilaama ja kaikkea. Tieda sitten, miksi sinne menimme, ehka mielenkiinnon vuoksi, kun siita on tehty jopa laulukin. Mutta ei Mombasa ole tympea paikka ensinkaan. Siella on jotakuinkin erilaisen kiehtova, ehka jopa lyyrisen innoittava tunnelma. Erilainen kuin ah silti niin tasapaksussa sisamaassa. Ruuassa kaytetaan kardemummaa, kanelia ja muita meillapain leipomuksissa tuttuja aineksia. Otanpa siita vinkkia kotona sitten. (Ja jos joku haluaa jo nyt ottaa vinkkia, niin googlaapa esim. "swahili biryani". On nimittain turppia!) Myoskin kookosmaitoa lorautellaan miltei kastikkeeseen kuin kastikkeeseen, tuoretta kookosmaitoa.

Mombasassa tapahtui seuraavanlaisia asioita (ei kronoloogista jarjestysta, enka kerrokaan niista tassa jarjestyksessa):

1. Ensimmainen kosketus Intian valtamereen ja sen pohjaan
2. Seikkailu viemarissa (vissiinkin Peipon bravuuri)
3. Hengailua vanhankaupungin muslimien kanssa
4. Turistina olemisen tunnetta
5. Mausteiden haistelua
6. Pienta nihkeytta, kun swahilia ei ole tullut opetelluksi

Suuren veden nakeminen pitkan kuivan bussimatkan jalkeen on hieno asia kokea. Pekka siita heti maskin paahan vetamaan ja veteen pulahtamaan, itse jatin sympatia- ja muistamissyista vesivehkeeni kampalle. Mukana kun oli myos frendimme Kisumusta, joka ei enaa mereen mene, haita kun on siella. Ei muuten jarviinkaan, kun kerran uidessaan naki krokotiilin melko lahella. Eipa Pekkakaan kovin pitkaan meressa pyorinyt, kierreltiin siina sitten vanhaa kaupunkin ristiin rastiin. On muuten mukava tunnelma noissa vanhoissa kaupungeissa. Tuolla Swahilissa se oli lahinna muslimien asuttamaa, yhta kaikki silti roskaista ja kaoottistakin. Se on huono puoli lahes kaikkialla taalla, etta roskia on sikana kaikkialla. Muutamat valveutuneen ruohoa polttelevat jannut putsasivat vapaaehtoisesti yhta katua saannollisesti, ja me annettiin siita hyvasta heille 10 sentin palkkio. Haukkuivat ja syyttivat hallitusta katujen kaatopaikkamaisuudesta. Paahdetun chililla paistetun maissintahkan jalkeen jatkettiin eteenpain. Eipa siina juuri mitaan tapahtunut, aurinko jauhoi lahes zeniitista niskojamme mustaksi kun me siella kaveltiin entistaan kapeammilla kaduilla. Jotkut paivat taalla on melkein pelkkaa kavelya ja syomista ja nukkumista.

Illalla meidan seuraan napsahti paikallinen tyoton muslimiopas. Turistisesonki on kuumimmillaan, mutta ei taalla ole paljon ketaan, pelkaavat pommeja ja muuta epamukavia asioita. Tama opas vaikutti oikein mukavalta ja ymmartavaiselta kun kerrottiin, miksi emme yleensa osta oppaiden palveluja (osan syista voi lukea blogin muista kohdista). Siispa han olikin mukana ihan kaverina, jutusteltiin muslimi-kristinusko -akselista ja mukavista ja epamukavista asioista. Me puhutaan pekan kanssa melko hyvin englantia jo, mutta ei swahilia kovin hyvin, vaikka sita taalla tarvitsisi. Paivan mentya mailleen Mombasan ilmasto oli parhaimmillaan ja ulkoministerion suositusten vastaisesti kaveltiin ulkona yolla, paikalliseen shakkipotentiaaliseen kadunkulmaan, mutta siella pelattiin vain muita peleja. Mukavia nekin, mukavassa seurassa valkokaapuisten idan miesten kanssa. Eika kukaan meita kaapannut tai meille mitaan tehnyt. Menkaahan ihmiset Mombasaan.

Aamulla sitten kerattiin itsemme takaisin sinne rannikolle. Veljemme Francis maksettiin Fort Jesus -nimiseen linnoitukseen, meille erirotuisille se olisi maksanut kuusinkertaisen maaran rahaa. Muttakin ilmaiseksi paastiin linnoituksen alla ryomivaan viemariputkeen, riittavankokoiseen kavella. Se oli sinansa vahan yksitoikkoinen, mutta jannittava kymmensenttisine hamahakkeineen, joiden verkkoja oli jotakuinkin mahdoton valttaa. Siella oli myos satoja suuria torakoita, pohdiskelin, josko ne ruuaksi... mutta jatin sitten sinne. Valilla piti kiiveta parimetrisia pystysuoria gappeja ylos, eika siita ihan kuivana selvitty. Vesi ei kuitenkaan ollut muuta kuin kaytettya pesuvetta, vahan saippuaista, mutta muuten kelvollista laskettavaksi mereen tai kastella itsensa.
Viemarikeissi oli "sinne ja takaisin" -tyylinen. Ei siis paasty hammastyttamaan ihmisia ilmaantumalla kadulle jostain kolosta. Viemarista mentiin Pekan kanssa mereen. Minulle (Jansperi) sukeltaminen oli vaikeaa. Suolavetta meni suuhun, pohjaan ei uskaltanut koskea, maski vuoti reunoistaan suolavetta silmiin ja nenan limakalvoille. Muutaman minuutin siina rapikoityani toisessa jalassa oli seitseman merisiilin piikkia, ja molemmat polvet ja varpaita ja kyynarpaita ja sormia oli raapiutunut koralleihin ja muihin teraviin asioihin siella meressa. Hankalaa puuhaa, vaikkakaan ei Pekalle, mutta minulle.
Mutta kontrastia siita kuitenkin sai, ja sittemmin olen paassyt kokemaan onnistuneemmistakin sukelluskeisseista. Niista myohemmin, pitaa taas elaa vahan aikaa.

-Janne