Kylla ei ole blogin pitaminen helppoa. Ainakaan jos sattuu olemaan Afrikassa ja kovin tiuhaan liikuskelee sinne tanne. Hyvat yhteydet ovat harvassa, ja sitten kun vihdoin saa jossain pain koneen tulille niin voi olla etta inspiraatio loistaa poissaolollaan. Ja hauska olisi kertoa niista lukuisista ajatuksista mita Afrikka herattaa, mutta niita on hankala nain yks kaks loytaa mielen sopukoista. Ja sekin etta kun jostain happeningista kertoo kuukauden paasta niin teravin tunteen palo on tarinasta jo haipunut.
Mutta nytpa kerron intian valtameresta. Teki nimittain vaikutuksen. Se on paitsi rannalta kasin mukavan nakoinen niin, niin purjehtijalle varsin lempea alusta letkeine maininkeineen. Mutta pinnan alla vasta jannaa onkin. Tormasin biitsilla eraaseen paikalliseen harppuunasankariin ja pitihan rakasta harrastusta paasta taallakin kokemaan. Sain vuokralle itse tehdyn varsin alkeellisen oloisen kuminauhapyssyn jonka toimintavarmuus epailytti alkuun suuresti. Eikun ase latinkiin ja aaltoihin. Mainingit oli melkoisia mutta nakyvyys varsin mainio. Pinnalta happea ja meren syvyyteen evakkaita kyttaamaan. Niita olikin joka lahtoon, kaiken mallisia ja -varisia. Kuin ihmeen kaupalla sain kuin sainkin pari tasmalaakia huterealla ritsalla. Eras otus oli kylla ihan uudenlainen tuttavuus. Kivien lomassa luimisteleva limanuljaska, joka huljutteli matomaisia ulokkeitaan helpon saaliin toivossa. Kun se akkasi etta nyt taitaa lahistolla liikkua ihan tosi peto, meinasi sillakin pasmat seota: mokoma vaihtoi variaan vihreasta siniseksi ja edelleen keltaiseksi vain palatakseen alkuperaiseen kuosiinsa, ja koko proseduuri ihan silman rapayksessa. Me ei siita hakellytty ja survaistiin sumeilematta seivas sen luuttoman ruhon lapi, splorts. Otus tarrasi kaikin lonkeroin kateeni, aika velmu tunne sinansa, ja pollytti mustaa monjaa niin etta nakyvyys tippui lokaalisti nollaan. Aika epeli. Maukkaat merenelavat paatyivat kaden kaanteessa illallispoytaamme, loistavaa lahiruokaa.
Sitten kuulin etta yhden firman pojat pakkaavat ilmaa pulloihin. Niiden avulla voi sitten meren syleilyssa viettaa aika tovin. Nerokasta. Aamun kahmeessa kamppeet kyytiin ja ulapalle. Syvassa vedessa ne suuret kalat kuulemma kutee, ja kylla sielta aika morkoja loytyikin. Toistametrisia hauen oloisia barrakudia oli vilinaksi asti ja sutjakkaasti kruisailevat jykevat jackfishitkin saivat kaiken kunnioitukseni. Pienempaa evakasta oli tonnitolkulla. Vaikuttavien kalojen lisaksi hienointa dyykkaamisessa on leijumisen tunne ja syvyydessa vallitseva sangen mystinen tunnelma. Touhu on vahan kuin toisesta ulottuvuudesta. Massiiviset korallimuodostelmat kummallisine asukkaineen muodostavat yhdessa hamyisan vareilevan valaistuksen kanssa aika surrealistisen tunteen. Sita ei voi kertoa, se pitaa kokea.
Viela kaytiin snorklaamassa riutalla, jolla vierailumme aikaan kavi aika virtaus. Tiukka kauhominen ylavirtaan ja sitten leppoisaa laskettelua riutan yli. Vastaan uiskenteli joukko kenties tieteellekin tuntemattomia, toinen toistaan omituisempia elamanmuotoja. Kylla ei voi kun luojan toita ihmetella.
Vesi elinymparistona tuo toki omat haasteensa. Toinen meista nimittain korvensi selkamyksensa pinnan tuntumassa porskutellessaan tyylikkaan punavalkoraidalliseksi. Toinen puolestaan sai kyllikseen jalassa torrottavista merisiilinpiikeista, lukuisista horpityista merivesilitroista seka veden aiheuttamasta yleisesta ahdistuksesta, joten voi olla etta snorkkeli otetaan naulasta vasta perusteellisen traumaterapian jalkeen.
Tokihan meita kiinnostaa kalojen narraaminen, ja siksipa tuppauduttiin neljan ikaisemme kalamiehen seuraan pyyntireissulle. Illalla, ennen auringon laskua kamppeet veneeseen ja menoksi. Pari tuntia paahdettiin kovakouraisessa aallokossa ulapalle, ja pimean tultua heitettiin siimat veteen. Taivas oli selkea ja tahtia putkahteli sankoin joukoin yllemme loistamaan. Valosaasteesta ei ollut murhetta, ja siksipa naky oli aika mieleton. Yon pimeys sai minut aika uneliaaksi, ja tunti toisensa peraan kului vuoroin keikkuvan veneen pohjalla torkkuessa ja vuoroin linnunradan dominoimaa tahtitaivasta tiiratessa. Varsin epatodellinen tunnelma. Kalastus tapahtui paksuilla siimoilla joihin oli sidottu jykevia koukkuja syotteineen. Kylla pojat kalaakin saivat, veipa hai Jannelta koukunkin mennessaan. Itselleni ei luonnollisesti tullut koko yona tarpin tarppia, mista osasivatkin minun syotteja karttaa. Auringon noustessa kurvattiin satamaan, laarissa ihan mukava kasa red snappereita ja olipa mukaan eksynyt pari pienta haitakin. Siita sitten unenpopperossa hotellille tutimaan, mikas sen mukavampi.
Pekka
sunnuntai 24. marraskuuta 2013
maanantai 11. marraskuuta 2013
Mita taalla tapahtuu
Blogia taytyy kirjoittaa, sille ei mahda mitaan. Se on joskus vaikeaa, kun ei ole internettia eika sahkoa. Mutta nyt molempia piisaa jotenka voidaan taas kertoa vahan mita on tullut tehtya. Kirjoittelen nyt talla tavalla epatasmallisesti ja ylimalkaisesti, suonette sen anteeksi. Pekka (tai mina) sitten myohemmin kun on taas aikaa, kertoo asioista enemman.
Viimeksi jaatiin Mombasaan ja sen jalkeen on vaihdettu lahes totaalisesti maisemia. Rannikolla oli viela muita tekemisia, muun muassa sukeltelua ja kalastuskeisseja. Huijattiinpa meita biitsipojilta myos. Siihen meni vahan rahaa, eika ollenkaan hyvaan tarkoitukseenkaan, nimittain pojan marihuanaharrastukseen. Sellaista valilla sattuu. Pohjoisin paikka minne paastiin, ennen kuin vastassa olisi ollut jo Somalian maisemat, oli niinsanottu Lamu. Semmoinen kaupunki, joka on saaressa, ja jossa ei ole yhtaan autoa ja moottoripyoriakin vain muutama. Ihmiset kulkivat jalan ja aasien selassa hienosta hiekasta tehtyja kujia pitkin. Se olikin sikali rauhallinen paikka, mutta me ei saatu olla siellakaan oikein rauhassa, vaan kaikki halusivat rahaa. Semmoiselta se taalla vahan tuntuu, mita vuolaampaa ystavallisyytta ihmiset odottavat, sen enemman heidan epailee olevan rahan perassa. Kerta kaikkiaan, ei se kay laatuun! Mutta ehka pian huomaan olleeni liian epaluuloinen.
Lamusta otettiin linja-automaraton: 42 tuntia ja joitain minuutteja bussin kyydissa. Siina ajassa paasee kenianmaan toiselle puolelle, luoteisnurkkaan Lake Turkanalle. Ja me mentiin sinne, miksipa muutenkaan, kuin auringonpimennysta katsomaan. Bussimatka oli mielenkiintoinen. Aluksi tie oli hyva, niinkuin Suomessakin, mutta lopputaival on jo niin kaukana Nairobin hallintosaleista, etteivat he valttamatta tieda sita tieta, joka menee Kitalesta Lodwariin ja edelleen Sudaniin jos niikseen tulee. Se tie oli moykkyinen ja vaikea. Meille myytiin henkilokuntapaikat kuskin vieresta ja se osoittautui 1,5 ihmisen paikaksi. Siina piti sitten yon yli karvistella. Matka kesti nelisentoista tuntia.
Perilla oli melkein aavikkoa ja erittain koyhaa. Oli siella myos paljon valkoisia ihmisia, auringonpimennysta kyttaamassa. Monet heista vaikuttivat ammattilaisilta talla alalla, kiertavat maailmaa auringonpimennysten perassa. Itse pimennyksen h-hetkella aurinko meni pilveen ja me eraiden venalaisten kanssa kaahattiin pakulla hakemaan aukkoa pilvimuurissa. Moottorihan siina lampeni ja matka tyssasi siihen. Hieman jalkeenpain kuultiin muilta, etta siina paikassa, missa aluksi oltiin ennen hataista auringonjahtaamista, oli pimennyksen hetkella suora nakyvyys aurinkoon. Aina ei onnistu.
Selostukseni tapahtumista jatkuu: Sitten halusimme menna vuorelle ja kuivalta tasangolta noustuamme vuoriston laaksoon loysimme tahan mennessa Kenian kauneimman paikan, Mtelo-vuoren ympariston. Nimittain semmoisen paikan, jossa on vuoria ja peltoja ja metsia ja kaikenlaista tallaista. Kanoja ja vuohia ja lehmia ja aaseja ja ruohokattoisia taloja ja laidunnettuja ruohikkoalueita ja semmoisia asioita. Ja lintuja paljon ja hyonteisia ja vetta paljon ja sateita ja ei niin kauhean kuuma vaan sellainen Suomen kesan lampoinen ilma. Ja kultaa kaivavat siina joen vieressa. Sinne piti kavella parikymmenta kilometria sivulle ja kilometrin verran ylos tielta ja se oli rankkaa. Sitten saikin nautiskella mahtavasta miljoosta. Autolla ei sinne paase, ellei ole hyva nelivetomaasturi ja hyva kuski, ja silti saattaa tarvita traktorilta vetoapua. Siella pitaisi osata swahilia tai pokot-kielta, mutta oli siella myos muutama mukava tyyppi, jotka puhuivat hyvaa englantia. Nyt meilla on lupa rakentaa kamppa jo kahteen paikkaan taalla Afrikassa. Saunaa varten pitaisi kylla istuttaa paljon puita, epametsittyminen on tuollakin vahan ongelma, kauniissa laaksossa, harmi.
Sitten tultiin tanne, missa nyt kirjoittelen. Ja kohta lahdetaan Kisumuun ja sitten Masai Maraan katsomaan norsuja ja leijonia.
Valeihin tulee lisaa tekstia kun olemme inspiroituneemmalla paalla. Mukavaa oloa Suomeen, elkaaka tukeko liikaa kaupallista joulua.
-Janne ja Peketti
Viimeksi jaatiin Mombasaan ja sen jalkeen on vaihdettu lahes totaalisesti maisemia. Rannikolla oli viela muita tekemisia, muun muassa sukeltelua ja kalastuskeisseja. Huijattiinpa meita biitsipojilta myos. Siihen meni vahan rahaa, eika ollenkaan hyvaan tarkoitukseenkaan, nimittain pojan marihuanaharrastukseen. Sellaista valilla sattuu. Pohjoisin paikka minne paastiin, ennen kuin vastassa olisi ollut jo Somalian maisemat, oli niinsanottu Lamu. Semmoinen kaupunki, joka on saaressa, ja jossa ei ole yhtaan autoa ja moottoripyoriakin vain muutama. Ihmiset kulkivat jalan ja aasien selassa hienosta hiekasta tehtyja kujia pitkin. Se olikin sikali rauhallinen paikka, mutta me ei saatu olla siellakaan oikein rauhassa, vaan kaikki halusivat rahaa. Semmoiselta se taalla vahan tuntuu, mita vuolaampaa ystavallisyytta ihmiset odottavat, sen enemman heidan epailee olevan rahan perassa. Kerta kaikkiaan, ei se kay laatuun! Mutta ehka pian huomaan olleeni liian epaluuloinen.
Lamusta otettiin linja-automaraton: 42 tuntia ja joitain minuutteja bussin kyydissa. Siina ajassa paasee kenianmaan toiselle puolelle, luoteisnurkkaan Lake Turkanalle. Ja me mentiin sinne, miksipa muutenkaan, kuin auringonpimennysta katsomaan. Bussimatka oli mielenkiintoinen. Aluksi tie oli hyva, niinkuin Suomessakin, mutta lopputaival on jo niin kaukana Nairobin hallintosaleista, etteivat he valttamatta tieda sita tieta, joka menee Kitalesta Lodwariin ja edelleen Sudaniin jos niikseen tulee. Se tie oli moykkyinen ja vaikea. Meille myytiin henkilokuntapaikat kuskin vieresta ja se osoittautui 1,5 ihmisen paikaksi. Siina piti sitten yon yli karvistella. Matka kesti nelisentoista tuntia.
Perilla oli melkein aavikkoa ja erittain koyhaa. Oli siella myos paljon valkoisia ihmisia, auringonpimennysta kyttaamassa. Monet heista vaikuttivat ammattilaisilta talla alalla, kiertavat maailmaa auringonpimennysten perassa. Itse pimennyksen h-hetkella aurinko meni pilveen ja me eraiden venalaisten kanssa kaahattiin pakulla hakemaan aukkoa pilvimuurissa. Moottorihan siina lampeni ja matka tyssasi siihen. Hieman jalkeenpain kuultiin muilta, etta siina paikassa, missa aluksi oltiin ennen hataista auringonjahtaamista, oli pimennyksen hetkella suora nakyvyys aurinkoon. Aina ei onnistu.
Selostukseni tapahtumista jatkuu: Sitten halusimme menna vuorelle ja kuivalta tasangolta noustuamme vuoriston laaksoon loysimme tahan mennessa Kenian kauneimman paikan, Mtelo-vuoren ympariston. Nimittain semmoisen paikan, jossa on vuoria ja peltoja ja metsia ja kaikenlaista tallaista. Kanoja ja vuohia ja lehmia ja aaseja ja ruohokattoisia taloja ja laidunnettuja ruohikkoalueita ja semmoisia asioita. Ja lintuja paljon ja hyonteisia ja vetta paljon ja sateita ja ei niin kauhean kuuma vaan sellainen Suomen kesan lampoinen ilma. Ja kultaa kaivavat siina joen vieressa. Sinne piti kavella parikymmenta kilometria sivulle ja kilometrin verran ylos tielta ja se oli rankkaa. Sitten saikin nautiskella mahtavasta miljoosta. Autolla ei sinne paase, ellei ole hyva nelivetomaasturi ja hyva kuski, ja silti saattaa tarvita traktorilta vetoapua. Siella pitaisi osata swahilia tai pokot-kielta, mutta oli siella myos muutama mukava tyyppi, jotka puhuivat hyvaa englantia. Nyt meilla on lupa rakentaa kamppa jo kahteen paikkaan taalla Afrikassa. Saunaa varten pitaisi kylla istuttaa paljon puita, epametsittyminen on tuollakin vahan ongelma, kauniissa laaksossa, harmi.
Sitten tultiin tanne, missa nyt kirjoittelen. Ja kohta lahdetaan Kisumuun ja sitten Masai Maraan katsomaan norsuja ja leijonia.
Valeihin tulee lisaa tekstia kun olemme inspiroituneemmalla paalla. Mukavaa oloa Suomeen, elkaaka tukeko liikaa kaupallista joulua.
-Janne ja Peketti
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)