Reissu alkaa vedella viimeisiaan, ja nyt sita ehka ehtii menneista tarinoida. Peltsi kertoikin hiukan Pohjois-Kenian kierroksesta, siita nyt vahan tarkemmin ja muustakin.
Matkalla pohjoisen Turkana-jarvelle huomattiin etta katupoikaongelma on laajempikin mita Kisumusta kasin huomattiin. Kitalessa nimittain odotimme rikkoutuneen bussin korjausta kuutisen tuntia, ja sina aikana tutustuimme paikallisiin liimanhaistelupiireihin. Arvostivat kovasti mutsungun sirkustouhuiluja, ja osoittautuivat itsekin eteviksi akrobatian jalolla alalla. Potentiaalia kundeista kylla loytyy.
Saavuttiin vihdoin turkanalle, kellonymparyksen aikataulusta myohassa, sisuskalut vetreina yon kestaneesta intensiivikasittelysta. Heti kavi selvaksi etta vesisade nailla kulmilla on harvinaista herkkua. Alueen Turkana-heimo asuu kuivassa hiekkaeramaassa kepeista ja kaisloista kyhatyissa majoissa. Elinkeinona heilla on ilmeisesti lahinna evakkaiden jahtaus turkanajarvesta, maanviljelysta ei paljon tarvitse haaveilla. Turkanat on kylla tyylikasta porukkaa. Miehilla hienot kaavut, sulkakoristeinen hattu ja ehka sauva, naisilla puolestaan hienojen hameiden lisana totaalisen kasista lahteva kaulakoruhassakka jonka seasta paa juuri ja juuri pilkistaa. Pitaahan heimoperinteen nimissa vahan karsia. Meininki oli paikoin aika primitiivista, naisia hengaili luontevasti ylaosattomissa ja tulipa vastaan miehia ilman rihman kiertamaa. Mikas siina, kylla niilla selkosilla tarkenee.
Meita, kuten monia muitakin, paikalle houkutteli siis jannittava luontoihme auringonpimennys. Tormattiin muuan venalaisseurueeseen, ja saatiin samalla tuntumaa vahan toisenlaiseen turismiin. Itanaapurit lupasivat auliisti meidat mukaansa pimentoa tiiraamaan. Meidan mukana olisi tullut myos muuan paikallinen turkanakaverimme, mutta venalaiset katsoivat hanta kuin kirppuista koiraa ja totaalisen hammentyneina kyselivat mita tekemista meilla on hanen kanssaan. Ei kelvannut seuraksi, arvaamaton villi-ihminen kun oli. No, venalaisten logiikka oli semmoinen etta parissa viikossa juosten kustaan kaikki maan kansallispuistot, ja jos paikallisten kanssa ei tarvitse olla tekemisissa niin aina parempi. Olivat kuulemma aiemmalla reissulla jo parikymmenta Afrikan maata kiertaneet. Kay kai se niinkin.
Hypattiin siis venalaisten nelivetokiesiin ja ajettiin mestoille. Auringonpimennys alkoi varsin seesteisessa kelissa, ja kaikki vaikutti lupaavalta. Teleskooppikaukoputkella kiikaroitiin osittaista pimennysta, asianmukaisten suotimien lapi tottakai. Ihmeteltiin kuun mustan kiekon lipumista hiljalleen oranssin jattilaisen eteen, vaikuttava naky sinansa. Muutaman sekunnin mittainen tayden pimennyksen hetki kumminkin oli se mita sadat mutsuungut olivat tulleet nakemaan. Kuun peittaessa auringon on pimeaa kuin yolla, ja taustalla nakyy joukko tahtia. Monia pimennyksia kiertaneiden venalaisten mukaan tajunnanrajayttava kokemus. No, pikkuhiljaa tummia pilvia alkoi hiipia taivaalle, ihan kirjaimellisesti. H-hetkeen oli jaljella kymmenisen minuuttia, kun pilvet lipuivat armottomasti auringon eteen. Siispa rynnattiin koko koorilla maasturiin ja kaahattiin hiekka-aavikolla selkean taivaan perassa. Tilanteesta ei todellakaan puuttunut dramatiikkaa. Venalaisten paajehu piiskasi kuskia yha hurjempaan kiitoon, moottorin ulvoessa suorituskykynsa aarirajoilla. Pari minuuttia ennen tayspimentoa kone sitten lakahtyi, sanoi poks ja heitti hoyryt pihalle. Venalaisista innokkaimmat lahtivat epatoivoissaan juoksemalla tavoittamaan reikaa pilvimuurissa, mutta turhaan. Yhtakkia maisema pimeni tyystin, ja ilman taytti turhautuneisuuden ja pettymyksen tayttama epatodellinen tunnelma. Pilvi oli ja pysyi. Hetken paasta valo palasi, pimennys oli ohi. Semmoista on, leikki luontoaidin kanssa.
Illalla havaittiin piikkipusikoissa melkoista kuhinaa. Niissa nimittain parveili peukalon kokoisia heinasirkkoja valtavina massoina. Mehan siita innostuttiin, etta eramaa on evasta pullollaan. Lampun kanssa onnistuttiin niita saalistamaan aika laja, ja pian tyhjassa pullossa kavikin kova kuhina. Ajeltiin siita hostellille yoksi, ja aamulla kysyttiin keittiovaelta josko sirkkojen paisto onnistuisi. Olivat ajatuksesta ilmeisen jarkyttyneita, mutta lupasivat kumminkin meidan paistaa sirkat keskenamme. Oljya pannuun ja hiukka suolaa sirkkojen sekaan. Vaihoivat varia punaiseksi kuin ravut konsanaan. Suureksi pettymykseksemme maku ei ollut yhta imarteleva kuin sirkoilla joita aiemmin olimme napostelleet. Eras jenkkilasta singahtanut pimennysturisti tosin oli kokkailustamme innoissaan, ja hotki jaljella olevat sirkat suurella ruokahalulla. Jospa niissa silti on potentiaalia.
Sitten suunta takaisin etelaan ja vuorille. Kuten todettu, paivan kestaneen hienvuodatuksen palkkana oli neitseellinen ulkoisen maailman hapatuksilta saastynyt vehrea kehto, Sekerrin laakso. Vuorten ymparoima, luonnonvaroja pursuava paratiisi. Ei sahkoa, ei autoja, vain luonnonrauhaa ja leppoisia Pokot -heimolaisia. Alkuperainen tavoitteemme, 1,4km laakson pohjaa ylemmas kohoava Mtelon huippu, olikin kovan kapuamisen takana. Alkumatka kulki mukavien maissiviljelmien lapi, kunnes muuttui rehevan sumuiseksi vuoristosademetsaksi jonka latvusto notkuu jos jonkinlaisista apinoista. Oksilla paksu sammalkerros ja pitkana roikkuvaa naavaa tai vastaavaa. Valilla komeita bambukasvustoja, kuin satukirjasta kerrassaan. Mietittiin etta Kenian hallitus ei taida olla naista maan syrjaisita kulmista lainkaan tietoinen, muuten paikalla olisi jo vahvasti vartioitu ja aidattu rahat-pois-rikkailta-puisto. Useamman tunnin kipuamisen jalkeen paastiin huipulle ihastelemaan vuorikiipeilijan unelmamaisemaa, nimittain paksua hernerokkasumua. Ei aina voi voittaa.
Toista meista jai tama vaivaamaan niin etta vuorelle piti kavuta toisenakin paivana selkeamman ilmanalan toivossa. Silla kertaa lykasti: huippu oli selkeana ja maisemat hyvinkin vaivan arvoiset. Hengailin huipulla hyvan tovin lampimasta tuulenvireesta nauttien, kunnes akaisen oloinen myrskypilvi ajoi liikkeelle. Kohta ukkonen olikin paalla ja pilvi vuodatti itsensa vuoren rinteille muuttaen polut arvaamattomiksi mutaluisuiksi. Jossain vaiheessa totesin etta hukassa ollaan, eika polku jatku eteenpain yhtaan tutun oloisena. Gps kertoi etta tutulle polulle oli vain kuutisenkymmenta metria. Kai semmoisen patkan taittaa ilman polkuakin, tuumasin. Virhe. Luistelin melkein seinasuoraa mutamakea hirmuvauhdilla alas, tarrasin hadissani kiinni bambusta ja onnistuin torkkaamaan silla vasempaan nakoelimeen. Hetken rapyttelyn jalkeen totesin etta viela pelaa. Sitten sain todeta etta tasta hauskuus vasta alkaa. Loysin itseni tiheaa piikkipensasta ja jotain nokkosenkaltaista kasvavasta lahes seinasuorasta rinteesta. Takaisinpain kompiminen ei tullut kyseeseen, alaspain ei houkuttanut jatkaa. Katsoin taas gepsia ja paatin yrittaa polulle toivottoman nakoista rinnetta kavuten. Seuraavan puolituntisen sitten vietin melomalla ylospain 30 metrin pituista rinnetta, tiiviin liaani- ja koynnoshassakan paalla, veden loristessa niskaani. Siis toosi hitaasti. Ilman gepsin apua olisin ollut tosi liemessa, yokin kun painoi paalle. Polulla puhallellessani minulle valkeni etta sademetsaa, varsinkin vuristosemmoista, on todellakin syyta kunnioittaa. Kannattaa pysya poluilla. Kaikkineen seutu teki minuun semmoisen vaikutuksen etta melkein meinasin tontin ostaa. Semmoinen pieni savimaja vuoren rinteelle lomamokiksi. Viilea ja sateinen ilmastokin tuntui alangon paahteen jalkeen luksukselta.
Takaisin etelaan. Meilla oli vahva aavistus siita etta jos Afrikassa on jotain nakemisen arvoista niin isot elaimet. Niita on kansallispuistoissa. Niihin meneminen maksaa, paljon. Ankaran hintakilpailutuksen jalkeen loimme tahtitieteellisen summan tiskiin ja hyppasimme Kisumulaisen ystavamme Davidin kanssa safarifirman nelivetokiituriin. Suunta savannille. Savanni on huikea elinymparisto. Tosi dynaaminen sellainen. Jos olet sairas tai vaikka vain vahan laiskalla paalla, tulet syodyksi. Ilmassa on sahkoa, jatkuvaa kyrailya. Kolmen paivan aikana meita vastaan jolkotteli kaikki lastenkirjoista tutut elikot, ilmielavina. Niita oli paljon. Ne oli isoja. Mahtavaa. Yhdella oli suhteettoman pitka kaula ja toisella kylki taynna pilkkuja niinkuin taimenellakin. Eniten tykkasin kumminkin semmoisista mustavalkoisista. Mustavalkoinen ajattelu nimittain on helppoa. Elama menee usein hankalaksi koska reaalimaailmassa melkein mikaan ei ole mustavalkoista, vaikka moni niin luulee ja minakin monesti. Mutta savannilla niita oli, laumoittain taysin mustavalkoisia. Helposti lahestyttavan oloisia ja sympaattisia. Mitenhan niita Suomeen saisi. Kuskina reissulla meilla toimi kokenut alan ammattilainen, semmoinen joka tietaa mita turistit savannilta haluaa. Yritettiin kertoa miten meillapain asiakkaisiin ja heidan toiveisiin yritetaan suhtautua, mutta eihan ammattimies ota pojankloppien vinkkeja kuuleviin korviinsa. Lopulta touhu sujui kumminkin hyvissa tunnelmissa ja saatiin suunnilleen mita haluttiin. Eli rahalle vastinetta. Kylla suositellaan muillekin, mutta firman valintaan kannattaa panostaa.
Tammoisilla mietteilla terveisia toivottaa,
Pekka
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti