Me ollaan jo hyvan aikaa sitten tultu takaisin Ugandaan. Keniasta. Taalla Ugandassa on keskimaarin iloisempia ihmisia kuin Keniassa. Ja mika kummallista, ympariinsa kierreltyani vaittaisin paakaupunkia Kampalaa ehka mukavimmaksi paikaksi tassa maassa. Tama saattaa tietenkin johtua siita, etta me loydettiin jo reissun ensimetreilla asumispaikaksi leppoisa ja tunnelmallinen Kamwokya-slummi. Yleensahan en pida paakaupunkeja juuri minaan verrattuna esim maaseutuun. Totta puhuakseni talo, jossa me nukuskellaan, ei varsinaisesti ole ihan slummimaisinta slummia, vaan pikemminkin slummialueen reunaa. Siita rahjaisimmasta osasta pikkaisen ylamakeen, jotenka roskakasat enimmakseen vyoryy meista pois pain koyhempien riesaksi.
Ugandaan palattuamme lahdettiin viela viimeiselle kierrokselle ennen kotiin paluuta. Lansi-Uganda on nimittain monien lahteiden mukaan vehrea ja vihrea paikka vierailla. Sinne me sitten mentiin, vips vain bussilla. Lannessa oli hyvia ja huonoja puolia, niinkuin kaikkialla. Suomessakin, mutta niista muissa medioissa. Me loydettiin hienoja kraaterijarvia, joissa oli hyvaa vetta uimiseksi ja teeksi. Ja myoskin valtavasti apinoita, nakokentta vilisi niita pomppimassa puiden oksilla ja rapsuttelemassa taita turkista. Mukavaa katsella ne apinat. Kraaterijarvia on siella kymmenia ja me tehtiin niin, etta kaveltiin maaseudulla jarvelta toiselle, uikastiin, ja jatkettiin taas matkaa. Sitten yovyttiin metsikossa ja mentiin taas eteenpain.
Varsinaisesti maaseudun ja luonnon rauhaa Lansi-Ugandassakaan ei helposti paase nauttimaan. Teiden varsilla kaikki huutelee meille. Lapset tervehtii kaskien antamaan rahaa tai punaisia mustekynia tai tyhjia pulloja. Eivat kyllakaan kaikki. Toinen ongelma on yha se, etta Afrikan kauneimmat luontopaikat on tiukkaan vartioituja kansallispuistoja. Omatoimiseikkailijalle en enimmakseen suosittele Ugandaa tai Keniaa. Menkaa mieluummin Etela-Amerikkaan, siella on vapaampaa. Tanne kannattaa tulla, jos haluaa opastettuja luontopolkukierroksia tai vaelluksia huikaisevan hienoihin metsiin ja vuoristoihin ja savannimaisemiin. Tietenkin voi yrittaa menna metsan lapi jostain muualta kuin polkua pitkin, mutta sillain ei periaatteessa saisi tehda ja lisaksi paivantasaajan metsat on kerta kaikkiaan lapipaasemattomia. Kerta toisensa jalkeen ollaan jouduttu turhautumaan siihen, etta kaikki maksaa paljon ja melkein kaikkialle pitaa lahtea paikallisten oppaiden mukana.
Sen sijaan etelampaa loydettiin vahan vapaampaa turismia. Siella on semmoinen jarvi, jonka nimi on Bunyonyi ja joka on parisen kilometria syva. Me melottiin siella puunrungosta kaiverretulla kanootilla. Keskenamme, vapaasti mennen paikasta toiseen ja kuluttaen aikaa yhdessa paikassa niin paljon kuin haluttiin. Se oli sokkeloinen jarvi, monta saarta ja monia lahtia. Melko kauniskin. Rannoilla on ihmisten maatiloita, kymmenia turistimajataloja ja vahan metsia. Kaksi yota nukuttiin riippumatoissa metsikoissa jarven rannalla. Verrattuna suomalaiseen retkeilyyn tassakin oli eroja. Aamusella herattya leirin vieressa saattaa seisoskella kahdesta viiteen paikallista lasta tai aikuista hiljaa katsoen, mita valkoiset ihmiset tekee. Joskus he seisovat siina jopa tunnin, eivatka puhu valttamatta englantia, katsovat vain ja valilla vaihtavat muutaman sanan keskenaan ja valilla tulevat metrin verran lahemmaksi, sita mukaa kuin uskaltavat. Se valilla vahan hairitsee rauhallisiin suomalaisiin metsiin tottunutta, mutta tallaista se taalla on.
Afrikkalainen asiakaspalvelu on mielenkiintoista. Lupauksia ei tarkalleen toteuteta, lopussa vain kysytaan, etta oliko asiakas tyytyvainen. Jos oli, kaikki on hyvin ja pyydetaan ehka viela vahan lisaa rahaa. Jos oli tyytymattomyyden tunteita, vaitetaan vastaan ja vedotaan siihen, kuinka monta vuotta kyseisella tekijalla on kokemusta asiakaspalvelusta. Minulta on kysytty, etta opetanko mina ammattilaisille heidan ammattiaan. Mita siihen voisi sanoa? Jos alainen ehdottaa pomolle kehitysideoita, saattaa seurata potkut. Jos kaupasta puuttuu jotain tuotetta, sanotaan, etta "kayn hakemassa varastosta" ja sitten ei tulla puoleen tai tuntiin takaisin, jotta saadaan asiakas vain pysymaan kaupassa :) "Kaksituntinen" bussimatka kestaa viisi tuntia. Suora taksiyhteys tarkoittaa joskus kolmea ajoneuvon vaihtoa. Kaikki tama on normaalia mustalle miehelle, niiden edessa valkoinen mies hammentyy... Pitanee menna lentokentalle pari paivaa etuajassa.
Ettei ihan motkottamiseksi mene, niin pitaa sanoa, etta Kampala on mukava paikka. Taalta jaa hyvat Uganda-muistot. Ihmiset eivat tunnu juurikaan pyyteellisilta, kun he ystavallisesti tulevat juttelemaan. Taalta loytyy jopa huikeita saunoja. Ihan sellaisiakin, joissa saa heittaa loylya. Kuka ne on tanne tuonut? Ja hyvaa kahvia saa. Kahvintuottajamaissa on nimittain se perusongelma, etta juuri mistaan ei saa kunnollista kahvia. Me kaytiin Pekan ja jannujen kanssa pari tuntia duunissa sairaalatyomaalla. Kannettiin hiekkaa ja sementtia tunti ja istuskeltiin toinen tunti. Pojat jaivat viela kymmeneksi tunniksi istumaan ja kantamaan. Mun ja Pekan palkka meni kahteen pullolliseen vetta, saattoipa jopa menna miinuksen puolelle. Mutta nailla pojilla on kuitenkin toita loma-ajalle, joululoma kestaa joulukuun ja tammikuun verran. Heidan suunnitelma on kerata paaomaa parempaa ja kevyempaa bisnesta varten. Mukavan kuuloinen suunnitelma. Suurin osa porukasta vain on.
Semmoisia tunnelmia ja tapahtumia. Afrikkalaista arkea tama valilla on, toisinaan myos erityisemman tuntuista. Afrikkalainen arki on enimmakseen melko mitaansanomatonta. Jos ei ole tyota, ei ole rahaa, mutta paljon aikaa. Kaikkeen tekemiseen tarvitsee rahaa, tai ainakaan nama meidan tutut eivat paljon ole keksineet juuri mitaan ilmaisia aktiviteetteja. Pitaa ottaa huomioon, ettei ole esim. ilmaisia kirjastoja, ja urheiluvalineet maksaa rahaa. Jos saa jostain 500 shillinkia, voi kayda pelaamassa eran biljardia. Jos voittaa, saattaa saada toisen pelin kaupan paalle. Sitten voi katsoa jalkapalloa. Mulla ja Pekalla on paljon rahaa, jotenka me voidaan tehda monia asioita ja silloin talloin meilla on mukana joku jamppa tuolta slummista. Rikkaalla on mielenkiintoista, koyhalla tylsaa...
Kohta me lahdetaa Ssese-saarille veneella. Siella voi matkaoppaan mukaan rentoutua ja olla, eika tarvitse tehda mitaan raskasta. Nimi tarkoittaa tsetse-karpasia. Niita oli joskus saarilla niin paljon, etta ihmiset lahtivat sielta pois. Sittemmin, 1980-luvulla, he tulivat sinne takaisin, kun karpaset olivat lahteneet pois. Semmoista historiaa vahasen.
Sitten loput paivat me vietetaan ostellen erilaisia asioita ja lisaa laukkuja ja tuodaan tavarat niissa Suomeen.
Suomessa lisataan valokuvia, koska taalla se on liian hankalaa.
Toivoo Janne ja myos Pekka
keskiviikko 11. joulukuuta 2013
Rundia Kenian lakeuksilla
Reissu alkaa vedella viimeisiaan, ja nyt sita ehka ehtii menneista tarinoida. Peltsi kertoikin hiukan Pohjois-Kenian kierroksesta, siita nyt vahan tarkemmin ja muustakin.
Matkalla pohjoisen Turkana-jarvelle huomattiin etta katupoikaongelma on laajempikin mita Kisumusta kasin huomattiin. Kitalessa nimittain odotimme rikkoutuneen bussin korjausta kuutisen tuntia, ja sina aikana tutustuimme paikallisiin liimanhaistelupiireihin. Arvostivat kovasti mutsungun sirkustouhuiluja, ja osoittautuivat itsekin eteviksi akrobatian jalolla alalla. Potentiaalia kundeista kylla loytyy.
Saavuttiin vihdoin turkanalle, kellonymparyksen aikataulusta myohassa, sisuskalut vetreina yon kestaneesta intensiivikasittelysta. Heti kavi selvaksi etta vesisade nailla kulmilla on harvinaista herkkua. Alueen Turkana-heimo asuu kuivassa hiekkaeramaassa kepeista ja kaisloista kyhatyissa majoissa. Elinkeinona heilla on ilmeisesti lahinna evakkaiden jahtaus turkanajarvesta, maanviljelysta ei paljon tarvitse haaveilla. Turkanat on kylla tyylikasta porukkaa. Miehilla hienot kaavut, sulkakoristeinen hattu ja ehka sauva, naisilla puolestaan hienojen hameiden lisana totaalisen kasista lahteva kaulakoruhassakka jonka seasta paa juuri ja juuri pilkistaa. Pitaahan heimoperinteen nimissa vahan karsia. Meininki oli paikoin aika primitiivista, naisia hengaili luontevasti ylaosattomissa ja tulipa vastaan miehia ilman rihman kiertamaa. Mikas siina, kylla niilla selkosilla tarkenee.
Meita, kuten monia muitakin, paikalle houkutteli siis jannittava luontoihme auringonpimennys. Tormattiin muuan venalaisseurueeseen, ja saatiin samalla tuntumaa vahan toisenlaiseen turismiin. Itanaapurit lupasivat auliisti meidat mukaansa pimentoa tiiraamaan. Meidan mukana olisi tullut myos muuan paikallinen turkanakaverimme, mutta venalaiset katsoivat hanta kuin kirppuista koiraa ja totaalisen hammentyneina kyselivat mita tekemista meilla on hanen kanssaan. Ei kelvannut seuraksi, arvaamaton villi-ihminen kun oli. No, venalaisten logiikka oli semmoinen etta parissa viikossa juosten kustaan kaikki maan kansallispuistot, ja jos paikallisten kanssa ei tarvitse olla tekemisissa niin aina parempi. Olivat kuulemma aiemmalla reissulla jo parikymmenta Afrikan maata kiertaneet. Kay kai se niinkin.
Hypattiin siis venalaisten nelivetokiesiin ja ajettiin mestoille. Auringonpimennys alkoi varsin seesteisessa kelissa, ja kaikki vaikutti lupaavalta. Teleskooppikaukoputkella kiikaroitiin osittaista pimennysta, asianmukaisten suotimien lapi tottakai. Ihmeteltiin kuun mustan kiekon lipumista hiljalleen oranssin jattilaisen eteen, vaikuttava naky sinansa. Muutaman sekunnin mittainen tayden pimennyksen hetki kumminkin oli se mita sadat mutsuungut olivat tulleet nakemaan. Kuun peittaessa auringon on pimeaa kuin yolla, ja taustalla nakyy joukko tahtia. Monia pimennyksia kiertaneiden venalaisten mukaan tajunnanrajayttava kokemus. No, pikkuhiljaa tummia pilvia alkoi hiipia taivaalle, ihan kirjaimellisesti. H-hetkeen oli jaljella kymmenisen minuuttia, kun pilvet lipuivat armottomasti auringon eteen. Siispa rynnattiin koko koorilla maasturiin ja kaahattiin hiekka-aavikolla selkean taivaan perassa. Tilanteesta ei todellakaan puuttunut dramatiikkaa. Venalaisten paajehu piiskasi kuskia yha hurjempaan kiitoon, moottorin ulvoessa suorituskykynsa aarirajoilla. Pari minuuttia ennen tayspimentoa kone sitten lakahtyi, sanoi poks ja heitti hoyryt pihalle. Venalaisista innokkaimmat lahtivat epatoivoissaan juoksemalla tavoittamaan reikaa pilvimuurissa, mutta turhaan. Yhtakkia maisema pimeni tyystin, ja ilman taytti turhautuneisuuden ja pettymyksen tayttama epatodellinen tunnelma. Pilvi oli ja pysyi. Hetken paasta valo palasi, pimennys oli ohi. Semmoista on, leikki luontoaidin kanssa.
Illalla havaittiin piikkipusikoissa melkoista kuhinaa. Niissa nimittain parveili peukalon kokoisia heinasirkkoja valtavina massoina. Mehan siita innostuttiin, etta eramaa on evasta pullollaan. Lampun kanssa onnistuttiin niita saalistamaan aika laja, ja pian tyhjassa pullossa kavikin kova kuhina. Ajeltiin siita hostellille yoksi, ja aamulla kysyttiin keittiovaelta josko sirkkojen paisto onnistuisi. Olivat ajatuksesta ilmeisen jarkyttyneita, mutta lupasivat kumminkin meidan paistaa sirkat keskenamme. Oljya pannuun ja hiukka suolaa sirkkojen sekaan. Vaihoivat varia punaiseksi kuin ravut konsanaan. Suureksi pettymykseksemme maku ei ollut yhta imarteleva kuin sirkoilla joita aiemmin olimme napostelleet. Eras jenkkilasta singahtanut pimennysturisti tosin oli kokkailustamme innoissaan, ja hotki jaljella olevat sirkat suurella ruokahalulla. Jospa niissa silti on potentiaalia.
Sitten suunta takaisin etelaan ja vuorille. Kuten todettu, paivan kestaneen hienvuodatuksen palkkana oli neitseellinen ulkoisen maailman hapatuksilta saastynyt vehrea kehto, Sekerrin laakso. Vuorten ymparoima, luonnonvaroja pursuava paratiisi. Ei sahkoa, ei autoja, vain luonnonrauhaa ja leppoisia Pokot -heimolaisia. Alkuperainen tavoitteemme, 1,4km laakson pohjaa ylemmas kohoava Mtelon huippu, olikin kovan kapuamisen takana. Alkumatka kulki mukavien maissiviljelmien lapi, kunnes muuttui rehevan sumuiseksi vuoristosademetsaksi jonka latvusto notkuu jos jonkinlaisista apinoista. Oksilla paksu sammalkerros ja pitkana roikkuvaa naavaa tai vastaavaa. Valilla komeita bambukasvustoja, kuin satukirjasta kerrassaan. Mietittiin etta Kenian hallitus ei taida olla naista maan syrjaisita kulmista lainkaan tietoinen, muuten paikalla olisi jo vahvasti vartioitu ja aidattu rahat-pois-rikkailta-puisto. Useamman tunnin kipuamisen jalkeen paastiin huipulle ihastelemaan vuorikiipeilijan unelmamaisemaa, nimittain paksua hernerokkasumua. Ei aina voi voittaa.
Toista meista jai tama vaivaamaan niin etta vuorelle piti kavuta toisenakin paivana selkeamman ilmanalan toivossa. Silla kertaa lykasti: huippu oli selkeana ja maisemat hyvinkin vaivan arvoiset. Hengailin huipulla hyvan tovin lampimasta tuulenvireesta nauttien, kunnes akaisen oloinen myrskypilvi ajoi liikkeelle. Kohta ukkonen olikin paalla ja pilvi vuodatti itsensa vuoren rinteille muuttaen polut arvaamattomiksi mutaluisuiksi. Jossain vaiheessa totesin etta hukassa ollaan, eika polku jatku eteenpain yhtaan tutun oloisena. Gps kertoi etta tutulle polulle oli vain kuutisenkymmenta metria. Kai semmoisen patkan taittaa ilman polkuakin, tuumasin. Virhe. Luistelin melkein seinasuoraa mutamakea hirmuvauhdilla alas, tarrasin hadissani kiinni bambusta ja onnistuin torkkaamaan silla vasempaan nakoelimeen. Hetken rapyttelyn jalkeen totesin etta viela pelaa. Sitten sain todeta etta tasta hauskuus vasta alkaa. Loysin itseni tiheaa piikkipensasta ja jotain nokkosenkaltaista kasvavasta lahes seinasuorasta rinteesta. Takaisinpain kompiminen ei tullut kyseeseen, alaspain ei houkuttanut jatkaa. Katsoin taas gepsia ja paatin yrittaa polulle toivottoman nakoista rinnetta kavuten. Seuraavan puolituntisen sitten vietin melomalla ylospain 30 metrin pituista rinnetta, tiiviin liaani- ja koynnoshassakan paalla, veden loristessa niskaani. Siis toosi hitaasti. Ilman gepsin apua olisin ollut tosi liemessa, yokin kun painoi paalle. Polulla puhallellessani minulle valkeni etta sademetsaa, varsinkin vuristosemmoista, on todellakin syyta kunnioittaa. Kannattaa pysya poluilla. Kaikkineen seutu teki minuun semmoisen vaikutuksen etta melkein meinasin tontin ostaa. Semmoinen pieni savimaja vuoren rinteelle lomamokiksi. Viilea ja sateinen ilmastokin tuntui alangon paahteen jalkeen luksukselta.
Takaisin etelaan. Meilla oli vahva aavistus siita etta jos Afrikassa on jotain nakemisen arvoista niin isot elaimet. Niita on kansallispuistoissa. Niihin meneminen maksaa, paljon. Ankaran hintakilpailutuksen jalkeen loimme tahtitieteellisen summan tiskiin ja hyppasimme Kisumulaisen ystavamme Davidin kanssa safarifirman nelivetokiituriin. Suunta savannille. Savanni on huikea elinymparisto. Tosi dynaaminen sellainen. Jos olet sairas tai vaikka vain vahan laiskalla paalla, tulet syodyksi. Ilmassa on sahkoa, jatkuvaa kyrailya. Kolmen paivan aikana meita vastaan jolkotteli kaikki lastenkirjoista tutut elikot, ilmielavina. Niita oli paljon. Ne oli isoja. Mahtavaa. Yhdella oli suhteettoman pitka kaula ja toisella kylki taynna pilkkuja niinkuin taimenellakin. Eniten tykkasin kumminkin semmoisista mustavalkoisista. Mustavalkoinen ajattelu nimittain on helppoa. Elama menee usein hankalaksi koska reaalimaailmassa melkein mikaan ei ole mustavalkoista, vaikka moni niin luulee ja minakin monesti. Mutta savannilla niita oli, laumoittain taysin mustavalkoisia. Helposti lahestyttavan oloisia ja sympaattisia. Mitenhan niita Suomeen saisi. Kuskina reissulla meilla toimi kokenut alan ammattilainen, semmoinen joka tietaa mita turistit savannilta haluaa. Yritettiin kertoa miten meillapain asiakkaisiin ja heidan toiveisiin yritetaan suhtautua, mutta eihan ammattimies ota pojankloppien vinkkeja kuuleviin korviinsa. Lopulta touhu sujui kumminkin hyvissa tunnelmissa ja saatiin suunnilleen mita haluttiin. Eli rahalle vastinetta. Kylla suositellaan muillekin, mutta firman valintaan kannattaa panostaa.
Tammoisilla mietteilla terveisia toivottaa,
Pekka
Matkalla pohjoisen Turkana-jarvelle huomattiin etta katupoikaongelma on laajempikin mita Kisumusta kasin huomattiin. Kitalessa nimittain odotimme rikkoutuneen bussin korjausta kuutisen tuntia, ja sina aikana tutustuimme paikallisiin liimanhaistelupiireihin. Arvostivat kovasti mutsungun sirkustouhuiluja, ja osoittautuivat itsekin eteviksi akrobatian jalolla alalla. Potentiaalia kundeista kylla loytyy.
Saavuttiin vihdoin turkanalle, kellonymparyksen aikataulusta myohassa, sisuskalut vetreina yon kestaneesta intensiivikasittelysta. Heti kavi selvaksi etta vesisade nailla kulmilla on harvinaista herkkua. Alueen Turkana-heimo asuu kuivassa hiekkaeramaassa kepeista ja kaisloista kyhatyissa majoissa. Elinkeinona heilla on ilmeisesti lahinna evakkaiden jahtaus turkanajarvesta, maanviljelysta ei paljon tarvitse haaveilla. Turkanat on kylla tyylikasta porukkaa. Miehilla hienot kaavut, sulkakoristeinen hattu ja ehka sauva, naisilla puolestaan hienojen hameiden lisana totaalisen kasista lahteva kaulakoruhassakka jonka seasta paa juuri ja juuri pilkistaa. Pitaahan heimoperinteen nimissa vahan karsia. Meininki oli paikoin aika primitiivista, naisia hengaili luontevasti ylaosattomissa ja tulipa vastaan miehia ilman rihman kiertamaa. Mikas siina, kylla niilla selkosilla tarkenee.
Meita, kuten monia muitakin, paikalle houkutteli siis jannittava luontoihme auringonpimennys. Tormattiin muuan venalaisseurueeseen, ja saatiin samalla tuntumaa vahan toisenlaiseen turismiin. Itanaapurit lupasivat auliisti meidat mukaansa pimentoa tiiraamaan. Meidan mukana olisi tullut myos muuan paikallinen turkanakaverimme, mutta venalaiset katsoivat hanta kuin kirppuista koiraa ja totaalisen hammentyneina kyselivat mita tekemista meilla on hanen kanssaan. Ei kelvannut seuraksi, arvaamaton villi-ihminen kun oli. No, venalaisten logiikka oli semmoinen etta parissa viikossa juosten kustaan kaikki maan kansallispuistot, ja jos paikallisten kanssa ei tarvitse olla tekemisissa niin aina parempi. Olivat kuulemma aiemmalla reissulla jo parikymmenta Afrikan maata kiertaneet. Kay kai se niinkin.
Hypattiin siis venalaisten nelivetokiesiin ja ajettiin mestoille. Auringonpimennys alkoi varsin seesteisessa kelissa, ja kaikki vaikutti lupaavalta. Teleskooppikaukoputkella kiikaroitiin osittaista pimennysta, asianmukaisten suotimien lapi tottakai. Ihmeteltiin kuun mustan kiekon lipumista hiljalleen oranssin jattilaisen eteen, vaikuttava naky sinansa. Muutaman sekunnin mittainen tayden pimennyksen hetki kumminkin oli se mita sadat mutsuungut olivat tulleet nakemaan. Kuun peittaessa auringon on pimeaa kuin yolla, ja taustalla nakyy joukko tahtia. Monia pimennyksia kiertaneiden venalaisten mukaan tajunnanrajayttava kokemus. No, pikkuhiljaa tummia pilvia alkoi hiipia taivaalle, ihan kirjaimellisesti. H-hetkeen oli jaljella kymmenisen minuuttia, kun pilvet lipuivat armottomasti auringon eteen. Siispa rynnattiin koko koorilla maasturiin ja kaahattiin hiekka-aavikolla selkean taivaan perassa. Tilanteesta ei todellakaan puuttunut dramatiikkaa. Venalaisten paajehu piiskasi kuskia yha hurjempaan kiitoon, moottorin ulvoessa suorituskykynsa aarirajoilla. Pari minuuttia ennen tayspimentoa kone sitten lakahtyi, sanoi poks ja heitti hoyryt pihalle. Venalaisista innokkaimmat lahtivat epatoivoissaan juoksemalla tavoittamaan reikaa pilvimuurissa, mutta turhaan. Yhtakkia maisema pimeni tyystin, ja ilman taytti turhautuneisuuden ja pettymyksen tayttama epatodellinen tunnelma. Pilvi oli ja pysyi. Hetken paasta valo palasi, pimennys oli ohi. Semmoista on, leikki luontoaidin kanssa.
Illalla havaittiin piikkipusikoissa melkoista kuhinaa. Niissa nimittain parveili peukalon kokoisia heinasirkkoja valtavina massoina. Mehan siita innostuttiin, etta eramaa on evasta pullollaan. Lampun kanssa onnistuttiin niita saalistamaan aika laja, ja pian tyhjassa pullossa kavikin kova kuhina. Ajeltiin siita hostellille yoksi, ja aamulla kysyttiin keittiovaelta josko sirkkojen paisto onnistuisi. Olivat ajatuksesta ilmeisen jarkyttyneita, mutta lupasivat kumminkin meidan paistaa sirkat keskenamme. Oljya pannuun ja hiukka suolaa sirkkojen sekaan. Vaihoivat varia punaiseksi kuin ravut konsanaan. Suureksi pettymykseksemme maku ei ollut yhta imarteleva kuin sirkoilla joita aiemmin olimme napostelleet. Eras jenkkilasta singahtanut pimennysturisti tosin oli kokkailustamme innoissaan, ja hotki jaljella olevat sirkat suurella ruokahalulla. Jospa niissa silti on potentiaalia.
Sitten suunta takaisin etelaan ja vuorille. Kuten todettu, paivan kestaneen hienvuodatuksen palkkana oli neitseellinen ulkoisen maailman hapatuksilta saastynyt vehrea kehto, Sekerrin laakso. Vuorten ymparoima, luonnonvaroja pursuava paratiisi. Ei sahkoa, ei autoja, vain luonnonrauhaa ja leppoisia Pokot -heimolaisia. Alkuperainen tavoitteemme, 1,4km laakson pohjaa ylemmas kohoava Mtelon huippu, olikin kovan kapuamisen takana. Alkumatka kulki mukavien maissiviljelmien lapi, kunnes muuttui rehevan sumuiseksi vuoristosademetsaksi jonka latvusto notkuu jos jonkinlaisista apinoista. Oksilla paksu sammalkerros ja pitkana roikkuvaa naavaa tai vastaavaa. Valilla komeita bambukasvustoja, kuin satukirjasta kerrassaan. Mietittiin etta Kenian hallitus ei taida olla naista maan syrjaisita kulmista lainkaan tietoinen, muuten paikalla olisi jo vahvasti vartioitu ja aidattu rahat-pois-rikkailta-puisto. Useamman tunnin kipuamisen jalkeen paastiin huipulle ihastelemaan vuorikiipeilijan unelmamaisemaa, nimittain paksua hernerokkasumua. Ei aina voi voittaa.
Toista meista jai tama vaivaamaan niin etta vuorelle piti kavuta toisenakin paivana selkeamman ilmanalan toivossa. Silla kertaa lykasti: huippu oli selkeana ja maisemat hyvinkin vaivan arvoiset. Hengailin huipulla hyvan tovin lampimasta tuulenvireesta nauttien, kunnes akaisen oloinen myrskypilvi ajoi liikkeelle. Kohta ukkonen olikin paalla ja pilvi vuodatti itsensa vuoren rinteille muuttaen polut arvaamattomiksi mutaluisuiksi. Jossain vaiheessa totesin etta hukassa ollaan, eika polku jatku eteenpain yhtaan tutun oloisena. Gps kertoi etta tutulle polulle oli vain kuutisenkymmenta metria. Kai semmoisen patkan taittaa ilman polkuakin, tuumasin. Virhe. Luistelin melkein seinasuoraa mutamakea hirmuvauhdilla alas, tarrasin hadissani kiinni bambusta ja onnistuin torkkaamaan silla vasempaan nakoelimeen. Hetken rapyttelyn jalkeen totesin etta viela pelaa. Sitten sain todeta etta tasta hauskuus vasta alkaa. Loysin itseni tiheaa piikkipensasta ja jotain nokkosenkaltaista kasvavasta lahes seinasuorasta rinteesta. Takaisinpain kompiminen ei tullut kyseeseen, alaspain ei houkuttanut jatkaa. Katsoin taas gepsia ja paatin yrittaa polulle toivottoman nakoista rinnetta kavuten. Seuraavan puolituntisen sitten vietin melomalla ylospain 30 metrin pituista rinnetta, tiiviin liaani- ja koynnoshassakan paalla, veden loristessa niskaani. Siis toosi hitaasti. Ilman gepsin apua olisin ollut tosi liemessa, yokin kun painoi paalle. Polulla puhallellessani minulle valkeni etta sademetsaa, varsinkin vuristosemmoista, on todellakin syyta kunnioittaa. Kannattaa pysya poluilla. Kaikkineen seutu teki minuun semmoisen vaikutuksen etta melkein meinasin tontin ostaa. Semmoinen pieni savimaja vuoren rinteelle lomamokiksi. Viilea ja sateinen ilmastokin tuntui alangon paahteen jalkeen luksukselta.
Takaisin etelaan. Meilla oli vahva aavistus siita etta jos Afrikassa on jotain nakemisen arvoista niin isot elaimet. Niita on kansallispuistoissa. Niihin meneminen maksaa, paljon. Ankaran hintakilpailutuksen jalkeen loimme tahtitieteellisen summan tiskiin ja hyppasimme Kisumulaisen ystavamme Davidin kanssa safarifirman nelivetokiituriin. Suunta savannille. Savanni on huikea elinymparisto. Tosi dynaaminen sellainen. Jos olet sairas tai vaikka vain vahan laiskalla paalla, tulet syodyksi. Ilmassa on sahkoa, jatkuvaa kyrailya. Kolmen paivan aikana meita vastaan jolkotteli kaikki lastenkirjoista tutut elikot, ilmielavina. Niita oli paljon. Ne oli isoja. Mahtavaa. Yhdella oli suhteettoman pitka kaula ja toisella kylki taynna pilkkuja niinkuin taimenellakin. Eniten tykkasin kumminkin semmoisista mustavalkoisista. Mustavalkoinen ajattelu nimittain on helppoa. Elama menee usein hankalaksi koska reaalimaailmassa melkein mikaan ei ole mustavalkoista, vaikka moni niin luulee ja minakin monesti. Mutta savannilla niita oli, laumoittain taysin mustavalkoisia. Helposti lahestyttavan oloisia ja sympaattisia. Mitenhan niita Suomeen saisi. Kuskina reissulla meilla toimi kokenut alan ammattilainen, semmoinen joka tietaa mita turistit savannilta haluaa. Yritettiin kertoa miten meillapain asiakkaisiin ja heidan toiveisiin yritetaan suhtautua, mutta eihan ammattimies ota pojankloppien vinkkeja kuuleviin korviinsa. Lopulta touhu sujui kumminkin hyvissa tunnelmissa ja saatiin suunnilleen mita haluttiin. Eli rahalle vastinetta. Kylla suositellaan muillekin, mutta firman valintaan kannattaa panostaa.
Tammoisilla mietteilla terveisia toivottaa,
Pekka
sunnuntai 24. marraskuuta 2013
Aaltojen alla
Kylla ei ole blogin pitaminen helppoa. Ainakaan jos sattuu olemaan Afrikassa ja kovin tiuhaan liikuskelee sinne tanne. Hyvat yhteydet ovat harvassa, ja sitten kun vihdoin saa jossain pain koneen tulille niin voi olla etta inspiraatio loistaa poissaolollaan. Ja hauska olisi kertoa niista lukuisista ajatuksista mita Afrikka herattaa, mutta niita on hankala nain yks kaks loytaa mielen sopukoista. Ja sekin etta kun jostain happeningista kertoo kuukauden paasta niin teravin tunteen palo on tarinasta jo haipunut.
Mutta nytpa kerron intian valtameresta. Teki nimittain vaikutuksen. Se on paitsi rannalta kasin mukavan nakoinen niin, niin purjehtijalle varsin lempea alusta letkeine maininkeineen. Mutta pinnan alla vasta jannaa onkin. Tormasin biitsilla eraaseen paikalliseen harppuunasankariin ja pitihan rakasta harrastusta paasta taallakin kokemaan. Sain vuokralle itse tehdyn varsin alkeellisen oloisen kuminauhapyssyn jonka toimintavarmuus epailytti alkuun suuresti. Eikun ase latinkiin ja aaltoihin. Mainingit oli melkoisia mutta nakyvyys varsin mainio. Pinnalta happea ja meren syvyyteen evakkaita kyttaamaan. Niita olikin joka lahtoon, kaiken mallisia ja -varisia. Kuin ihmeen kaupalla sain kuin sainkin pari tasmalaakia huterealla ritsalla. Eras otus oli kylla ihan uudenlainen tuttavuus. Kivien lomassa luimisteleva limanuljaska, joka huljutteli matomaisia ulokkeitaan helpon saaliin toivossa. Kun se akkasi etta nyt taitaa lahistolla liikkua ihan tosi peto, meinasi sillakin pasmat seota: mokoma vaihtoi variaan vihreasta siniseksi ja edelleen keltaiseksi vain palatakseen alkuperaiseen kuosiinsa, ja koko proseduuri ihan silman rapayksessa. Me ei siita hakellytty ja survaistiin sumeilematta seivas sen luuttoman ruhon lapi, splorts. Otus tarrasi kaikin lonkeroin kateeni, aika velmu tunne sinansa, ja pollytti mustaa monjaa niin etta nakyvyys tippui lokaalisti nollaan. Aika epeli. Maukkaat merenelavat paatyivat kaden kaanteessa illallispoytaamme, loistavaa lahiruokaa.
Sitten kuulin etta yhden firman pojat pakkaavat ilmaa pulloihin. Niiden avulla voi sitten meren syleilyssa viettaa aika tovin. Nerokasta. Aamun kahmeessa kamppeet kyytiin ja ulapalle. Syvassa vedessa ne suuret kalat kuulemma kutee, ja kylla sielta aika morkoja loytyikin. Toistametrisia hauen oloisia barrakudia oli vilinaksi asti ja sutjakkaasti kruisailevat jykevat jackfishitkin saivat kaiken kunnioitukseni. Pienempaa evakasta oli tonnitolkulla. Vaikuttavien kalojen lisaksi hienointa dyykkaamisessa on leijumisen tunne ja syvyydessa vallitseva sangen mystinen tunnelma. Touhu on vahan kuin toisesta ulottuvuudesta. Massiiviset korallimuodostelmat kummallisine asukkaineen muodostavat yhdessa hamyisan vareilevan valaistuksen kanssa aika surrealistisen tunteen. Sita ei voi kertoa, se pitaa kokea.
Viela kaytiin snorklaamassa riutalla, jolla vierailumme aikaan kavi aika virtaus. Tiukka kauhominen ylavirtaan ja sitten leppoisaa laskettelua riutan yli. Vastaan uiskenteli joukko kenties tieteellekin tuntemattomia, toinen toistaan omituisempia elamanmuotoja. Kylla ei voi kun luojan toita ihmetella.
Vesi elinymparistona tuo toki omat haasteensa. Toinen meista nimittain korvensi selkamyksensa pinnan tuntumassa porskutellessaan tyylikkaan punavalkoraidalliseksi. Toinen puolestaan sai kyllikseen jalassa torrottavista merisiilinpiikeista, lukuisista horpityista merivesilitroista seka veden aiheuttamasta yleisesta ahdistuksesta, joten voi olla etta snorkkeli otetaan naulasta vasta perusteellisen traumaterapian jalkeen.
Tokihan meita kiinnostaa kalojen narraaminen, ja siksipa tuppauduttiin neljan ikaisemme kalamiehen seuraan pyyntireissulle. Illalla, ennen auringon laskua kamppeet veneeseen ja menoksi. Pari tuntia paahdettiin kovakouraisessa aallokossa ulapalle, ja pimean tultua heitettiin siimat veteen. Taivas oli selkea ja tahtia putkahteli sankoin joukoin yllemme loistamaan. Valosaasteesta ei ollut murhetta, ja siksipa naky oli aika mieleton. Yon pimeys sai minut aika uneliaaksi, ja tunti toisensa peraan kului vuoroin keikkuvan veneen pohjalla torkkuessa ja vuoroin linnunradan dominoimaa tahtitaivasta tiiratessa. Varsin epatodellinen tunnelma. Kalastus tapahtui paksuilla siimoilla joihin oli sidottu jykevia koukkuja syotteineen. Kylla pojat kalaakin saivat, veipa hai Jannelta koukunkin mennessaan. Itselleni ei luonnollisesti tullut koko yona tarpin tarppia, mista osasivatkin minun syotteja karttaa. Auringon noustessa kurvattiin satamaan, laarissa ihan mukava kasa red snappereita ja olipa mukaan eksynyt pari pienta haitakin. Siita sitten unenpopperossa hotellille tutimaan, mikas sen mukavampi.
Pekka
Mutta nytpa kerron intian valtameresta. Teki nimittain vaikutuksen. Se on paitsi rannalta kasin mukavan nakoinen niin, niin purjehtijalle varsin lempea alusta letkeine maininkeineen. Mutta pinnan alla vasta jannaa onkin. Tormasin biitsilla eraaseen paikalliseen harppuunasankariin ja pitihan rakasta harrastusta paasta taallakin kokemaan. Sain vuokralle itse tehdyn varsin alkeellisen oloisen kuminauhapyssyn jonka toimintavarmuus epailytti alkuun suuresti. Eikun ase latinkiin ja aaltoihin. Mainingit oli melkoisia mutta nakyvyys varsin mainio. Pinnalta happea ja meren syvyyteen evakkaita kyttaamaan. Niita olikin joka lahtoon, kaiken mallisia ja -varisia. Kuin ihmeen kaupalla sain kuin sainkin pari tasmalaakia huterealla ritsalla. Eras otus oli kylla ihan uudenlainen tuttavuus. Kivien lomassa luimisteleva limanuljaska, joka huljutteli matomaisia ulokkeitaan helpon saaliin toivossa. Kun se akkasi etta nyt taitaa lahistolla liikkua ihan tosi peto, meinasi sillakin pasmat seota: mokoma vaihtoi variaan vihreasta siniseksi ja edelleen keltaiseksi vain palatakseen alkuperaiseen kuosiinsa, ja koko proseduuri ihan silman rapayksessa. Me ei siita hakellytty ja survaistiin sumeilematta seivas sen luuttoman ruhon lapi, splorts. Otus tarrasi kaikin lonkeroin kateeni, aika velmu tunne sinansa, ja pollytti mustaa monjaa niin etta nakyvyys tippui lokaalisti nollaan. Aika epeli. Maukkaat merenelavat paatyivat kaden kaanteessa illallispoytaamme, loistavaa lahiruokaa.
Sitten kuulin etta yhden firman pojat pakkaavat ilmaa pulloihin. Niiden avulla voi sitten meren syleilyssa viettaa aika tovin. Nerokasta. Aamun kahmeessa kamppeet kyytiin ja ulapalle. Syvassa vedessa ne suuret kalat kuulemma kutee, ja kylla sielta aika morkoja loytyikin. Toistametrisia hauen oloisia barrakudia oli vilinaksi asti ja sutjakkaasti kruisailevat jykevat jackfishitkin saivat kaiken kunnioitukseni. Pienempaa evakasta oli tonnitolkulla. Vaikuttavien kalojen lisaksi hienointa dyykkaamisessa on leijumisen tunne ja syvyydessa vallitseva sangen mystinen tunnelma. Touhu on vahan kuin toisesta ulottuvuudesta. Massiiviset korallimuodostelmat kummallisine asukkaineen muodostavat yhdessa hamyisan vareilevan valaistuksen kanssa aika surrealistisen tunteen. Sita ei voi kertoa, se pitaa kokea.
Viela kaytiin snorklaamassa riutalla, jolla vierailumme aikaan kavi aika virtaus. Tiukka kauhominen ylavirtaan ja sitten leppoisaa laskettelua riutan yli. Vastaan uiskenteli joukko kenties tieteellekin tuntemattomia, toinen toistaan omituisempia elamanmuotoja. Kylla ei voi kun luojan toita ihmetella.
Vesi elinymparistona tuo toki omat haasteensa. Toinen meista nimittain korvensi selkamyksensa pinnan tuntumassa porskutellessaan tyylikkaan punavalkoraidalliseksi. Toinen puolestaan sai kyllikseen jalassa torrottavista merisiilinpiikeista, lukuisista horpityista merivesilitroista seka veden aiheuttamasta yleisesta ahdistuksesta, joten voi olla etta snorkkeli otetaan naulasta vasta perusteellisen traumaterapian jalkeen.
Tokihan meita kiinnostaa kalojen narraaminen, ja siksipa tuppauduttiin neljan ikaisemme kalamiehen seuraan pyyntireissulle. Illalla, ennen auringon laskua kamppeet veneeseen ja menoksi. Pari tuntia paahdettiin kovakouraisessa aallokossa ulapalle, ja pimean tultua heitettiin siimat veteen. Taivas oli selkea ja tahtia putkahteli sankoin joukoin yllemme loistamaan. Valosaasteesta ei ollut murhetta, ja siksipa naky oli aika mieleton. Yon pimeys sai minut aika uneliaaksi, ja tunti toisensa peraan kului vuoroin keikkuvan veneen pohjalla torkkuessa ja vuoroin linnunradan dominoimaa tahtitaivasta tiiratessa. Varsin epatodellinen tunnelma. Kalastus tapahtui paksuilla siimoilla joihin oli sidottu jykevia koukkuja syotteineen. Kylla pojat kalaakin saivat, veipa hai Jannelta koukunkin mennessaan. Itselleni ei luonnollisesti tullut koko yona tarpin tarppia, mista osasivatkin minun syotteja karttaa. Auringon noustessa kurvattiin satamaan, laarissa ihan mukava kasa red snappereita ja olipa mukaan eksynyt pari pienta haitakin. Siita sitten unenpopperossa hotellille tutimaan, mikas sen mukavampi.
Pekka
maanantai 11. marraskuuta 2013
Mita taalla tapahtuu
Blogia taytyy kirjoittaa, sille ei mahda mitaan. Se on joskus vaikeaa, kun ei ole internettia eika sahkoa. Mutta nyt molempia piisaa jotenka voidaan taas kertoa vahan mita on tullut tehtya. Kirjoittelen nyt talla tavalla epatasmallisesti ja ylimalkaisesti, suonette sen anteeksi. Pekka (tai mina) sitten myohemmin kun on taas aikaa, kertoo asioista enemman.
Viimeksi jaatiin Mombasaan ja sen jalkeen on vaihdettu lahes totaalisesti maisemia. Rannikolla oli viela muita tekemisia, muun muassa sukeltelua ja kalastuskeisseja. Huijattiinpa meita biitsipojilta myos. Siihen meni vahan rahaa, eika ollenkaan hyvaan tarkoitukseenkaan, nimittain pojan marihuanaharrastukseen. Sellaista valilla sattuu. Pohjoisin paikka minne paastiin, ennen kuin vastassa olisi ollut jo Somalian maisemat, oli niinsanottu Lamu. Semmoinen kaupunki, joka on saaressa, ja jossa ei ole yhtaan autoa ja moottoripyoriakin vain muutama. Ihmiset kulkivat jalan ja aasien selassa hienosta hiekasta tehtyja kujia pitkin. Se olikin sikali rauhallinen paikka, mutta me ei saatu olla siellakaan oikein rauhassa, vaan kaikki halusivat rahaa. Semmoiselta se taalla vahan tuntuu, mita vuolaampaa ystavallisyytta ihmiset odottavat, sen enemman heidan epailee olevan rahan perassa. Kerta kaikkiaan, ei se kay laatuun! Mutta ehka pian huomaan olleeni liian epaluuloinen.
Lamusta otettiin linja-automaraton: 42 tuntia ja joitain minuutteja bussin kyydissa. Siina ajassa paasee kenianmaan toiselle puolelle, luoteisnurkkaan Lake Turkanalle. Ja me mentiin sinne, miksipa muutenkaan, kuin auringonpimennysta katsomaan. Bussimatka oli mielenkiintoinen. Aluksi tie oli hyva, niinkuin Suomessakin, mutta lopputaival on jo niin kaukana Nairobin hallintosaleista, etteivat he valttamatta tieda sita tieta, joka menee Kitalesta Lodwariin ja edelleen Sudaniin jos niikseen tulee. Se tie oli moykkyinen ja vaikea. Meille myytiin henkilokuntapaikat kuskin vieresta ja se osoittautui 1,5 ihmisen paikaksi. Siina piti sitten yon yli karvistella. Matka kesti nelisentoista tuntia.
Perilla oli melkein aavikkoa ja erittain koyhaa. Oli siella myos paljon valkoisia ihmisia, auringonpimennysta kyttaamassa. Monet heista vaikuttivat ammattilaisilta talla alalla, kiertavat maailmaa auringonpimennysten perassa. Itse pimennyksen h-hetkella aurinko meni pilveen ja me eraiden venalaisten kanssa kaahattiin pakulla hakemaan aukkoa pilvimuurissa. Moottorihan siina lampeni ja matka tyssasi siihen. Hieman jalkeenpain kuultiin muilta, etta siina paikassa, missa aluksi oltiin ennen hataista auringonjahtaamista, oli pimennyksen hetkella suora nakyvyys aurinkoon. Aina ei onnistu.
Selostukseni tapahtumista jatkuu: Sitten halusimme menna vuorelle ja kuivalta tasangolta noustuamme vuoriston laaksoon loysimme tahan mennessa Kenian kauneimman paikan, Mtelo-vuoren ympariston. Nimittain semmoisen paikan, jossa on vuoria ja peltoja ja metsia ja kaikenlaista tallaista. Kanoja ja vuohia ja lehmia ja aaseja ja ruohokattoisia taloja ja laidunnettuja ruohikkoalueita ja semmoisia asioita. Ja lintuja paljon ja hyonteisia ja vetta paljon ja sateita ja ei niin kauhean kuuma vaan sellainen Suomen kesan lampoinen ilma. Ja kultaa kaivavat siina joen vieressa. Sinne piti kavella parikymmenta kilometria sivulle ja kilometrin verran ylos tielta ja se oli rankkaa. Sitten saikin nautiskella mahtavasta miljoosta. Autolla ei sinne paase, ellei ole hyva nelivetomaasturi ja hyva kuski, ja silti saattaa tarvita traktorilta vetoapua. Siella pitaisi osata swahilia tai pokot-kielta, mutta oli siella myos muutama mukava tyyppi, jotka puhuivat hyvaa englantia. Nyt meilla on lupa rakentaa kamppa jo kahteen paikkaan taalla Afrikassa. Saunaa varten pitaisi kylla istuttaa paljon puita, epametsittyminen on tuollakin vahan ongelma, kauniissa laaksossa, harmi.
Sitten tultiin tanne, missa nyt kirjoittelen. Ja kohta lahdetaan Kisumuun ja sitten Masai Maraan katsomaan norsuja ja leijonia.
Valeihin tulee lisaa tekstia kun olemme inspiroituneemmalla paalla. Mukavaa oloa Suomeen, elkaaka tukeko liikaa kaupallista joulua.
-Janne ja Peketti
Viimeksi jaatiin Mombasaan ja sen jalkeen on vaihdettu lahes totaalisesti maisemia. Rannikolla oli viela muita tekemisia, muun muassa sukeltelua ja kalastuskeisseja. Huijattiinpa meita biitsipojilta myos. Siihen meni vahan rahaa, eika ollenkaan hyvaan tarkoitukseenkaan, nimittain pojan marihuanaharrastukseen. Sellaista valilla sattuu. Pohjoisin paikka minne paastiin, ennen kuin vastassa olisi ollut jo Somalian maisemat, oli niinsanottu Lamu. Semmoinen kaupunki, joka on saaressa, ja jossa ei ole yhtaan autoa ja moottoripyoriakin vain muutama. Ihmiset kulkivat jalan ja aasien selassa hienosta hiekasta tehtyja kujia pitkin. Se olikin sikali rauhallinen paikka, mutta me ei saatu olla siellakaan oikein rauhassa, vaan kaikki halusivat rahaa. Semmoiselta se taalla vahan tuntuu, mita vuolaampaa ystavallisyytta ihmiset odottavat, sen enemman heidan epailee olevan rahan perassa. Kerta kaikkiaan, ei se kay laatuun! Mutta ehka pian huomaan olleeni liian epaluuloinen.
Lamusta otettiin linja-automaraton: 42 tuntia ja joitain minuutteja bussin kyydissa. Siina ajassa paasee kenianmaan toiselle puolelle, luoteisnurkkaan Lake Turkanalle. Ja me mentiin sinne, miksipa muutenkaan, kuin auringonpimennysta katsomaan. Bussimatka oli mielenkiintoinen. Aluksi tie oli hyva, niinkuin Suomessakin, mutta lopputaival on jo niin kaukana Nairobin hallintosaleista, etteivat he valttamatta tieda sita tieta, joka menee Kitalesta Lodwariin ja edelleen Sudaniin jos niikseen tulee. Se tie oli moykkyinen ja vaikea. Meille myytiin henkilokuntapaikat kuskin vieresta ja se osoittautui 1,5 ihmisen paikaksi. Siina piti sitten yon yli karvistella. Matka kesti nelisentoista tuntia.
Perilla oli melkein aavikkoa ja erittain koyhaa. Oli siella myos paljon valkoisia ihmisia, auringonpimennysta kyttaamassa. Monet heista vaikuttivat ammattilaisilta talla alalla, kiertavat maailmaa auringonpimennysten perassa. Itse pimennyksen h-hetkella aurinko meni pilveen ja me eraiden venalaisten kanssa kaahattiin pakulla hakemaan aukkoa pilvimuurissa. Moottorihan siina lampeni ja matka tyssasi siihen. Hieman jalkeenpain kuultiin muilta, etta siina paikassa, missa aluksi oltiin ennen hataista auringonjahtaamista, oli pimennyksen hetkella suora nakyvyys aurinkoon. Aina ei onnistu.
Selostukseni tapahtumista jatkuu: Sitten halusimme menna vuorelle ja kuivalta tasangolta noustuamme vuoriston laaksoon loysimme tahan mennessa Kenian kauneimman paikan, Mtelo-vuoren ympariston. Nimittain semmoisen paikan, jossa on vuoria ja peltoja ja metsia ja kaikenlaista tallaista. Kanoja ja vuohia ja lehmia ja aaseja ja ruohokattoisia taloja ja laidunnettuja ruohikkoalueita ja semmoisia asioita. Ja lintuja paljon ja hyonteisia ja vetta paljon ja sateita ja ei niin kauhean kuuma vaan sellainen Suomen kesan lampoinen ilma. Ja kultaa kaivavat siina joen vieressa. Sinne piti kavella parikymmenta kilometria sivulle ja kilometrin verran ylos tielta ja se oli rankkaa. Sitten saikin nautiskella mahtavasta miljoosta. Autolla ei sinne paase, ellei ole hyva nelivetomaasturi ja hyva kuski, ja silti saattaa tarvita traktorilta vetoapua. Siella pitaisi osata swahilia tai pokot-kielta, mutta oli siella myos muutama mukava tyyppi, jotka puhuivat hyvaa englantia. Nyt meilla on lupa rakentaa kamppa jo kahteen paikkaan taalla Afrikassa. Saunaa varten pitaisi kylla istuttaa paljon puita, epametsittyminen on tuollakin vahan ongelma, kauniissa laaksossa, harmi.
Sitten tultiin tanne, missa nyt kirjoittelen. Ja kohta lahdetaan Kisumuun ja sitten Masai Maraan katsomaan norsuja ja leijonia.
Valeihin tulee lisaa tekstia kun olemme inspiroituneemmalla paalla. Mukavaa oloa Suomeen, elkaaka tukeko liikaa kaupallista joulua.
-Janne ja Peketti
lauantai 26. lokakuuta 2013
Touhuja Kenian rannikolla
Kisumusta matkamme jatkui kohti kaakkoa ja Nairobia. Vaikka kyyti on
taalla hitaan puoleista niin pitkaveteista se ei ole, sen verran
seurattavaa piisaa lasin takaa. Ja matkoilla on mukavati aikaa vahan
sulatella mennytta ja funtsailla tulevaa.
Taakse jai lantisen Kenian rehevat farmariseudut ja teeplantaasit, ja tilalle tuli kuiva ja karu Maasaiheimon valtakunta. Siella kayskentelivat kuivalla tasangolla lehmia paimentaen komeisiin kaapuihinsa kietoutuneena. Ovat nimittain ainutlaatuinen heimo siina mielessa etta pyrkiat yha sailyttamaa heimokulttuuriaan elossa pohjoisen maailman hapattavilta hyokkayksilta. Piristavia bussimatkan yksityiskohtia olivat myos lukuisat trombit jotka tanssittivat hiekkaa aika vinhasti laajassa eramaassa.
Nairobi taytti ne odotukset jotka meilla jo paikasta olikin: meluisa, ruuhkainen ja tukkoisa kaupunki isoilla elintasoeroilla. Paikka ei siis isommin meita sytyttanyt, mutta paikallinen bussikulttuuri ansaitsee maininnan. Kaupungissa nimittai liikennoi kahdenlaisia busseja. Semmoisia suht normaaleja perusbusseja, joihin paaseminen tosin voi vaatia kolmen tunnin viettamista satojen metrien jonoissa. Nopeampi vaihtoehto loytyy eri toisaalta. Eri pysakeilta lahtee valtava maara semmoisia kumman mallisia maailmanlopun busseja riemunkirjavie maalauksineen ja psykedeelisine vilkkuvaloineen. Sisaanheittajat pitaa kasittamatonta showta, paukuttaa bussin kylkia ja huutaa kurkku suorana samalla kun kiskovat jengia kyytiin. Tosin aina niihinkaan ei menna noin vain: joskus kyytiin paaseminen vaatii seka fyysista voimaa etta kovia kyynarpaita tai kykya seilata ihmismassan puristuksessa sisaan. No sitten hauskuus vasta alkaa. Hyvia varusteita matkalle ovat korvatulpat joilla suojautua tarykalvojarepivalta jynkkatynkalta seka kypara joka ainakin takapenkilla saattaa ehkaista kattokosketuksista aiheutuvia paavammoja. Jousituksia paikalliset bussi-isinoorit eivat nimittain tunne ja teravanpuoleisten hidasteiden kohdalla kuski tuntuu enimmakseen painavan jarrun sijaan kaasua. Tahan mennessa hurjimmat extremekokemukset ollaan saatu naista menopeleista. Kasittamatonta seka vastuutonta myoskin etta matkaoppaissa hossotetaan siita miten hengenvaarallista on liikkua slummeissa tai kaupungilla pimean aikaan, eika naista kamikazeonnikoista mainita halaistua sanaa.
Kaytiin me myos Kiberan slummissa. Lonely Planet kertoi meille etta se on maailman toiseksi isoin slummi ja etta siella on miljoona tyyppia 2,5 neliokilometrin alueella eli 2,5 neliometria hekea kohden. Jai semmoinen olo etta elama siella on kurjaa ja etta sinne ei kannata yksin menna kun paikalliset voi pistaa turistit nippuun. Taman kuvauksen perusteella me ei sita slummia loydettykaan, sen sijaan varsin leppoinen ja viihtyisa hokkelikyla vieraanvaraisine asukkaineen. Pyysipa eras nainen kotiinsa kaymaan ja juttelemaan maailman menosta. Kymmenisen nelion kopissa tuntui asuvan kolme naista ja 11 lasta. Sita saa vahan tilankayttoa jo suunnitella. Naiset kayvat slummin ulkopuolella pyykkaamassa rikkaampien pyykkeja ja saavat siten vahan elantoa. Lasten koulumaksuihin rahaa ei kumminkaan ollut ja pyysivatkin meita kyselemaan josko Suomesta loytyisi heille sponsoreita. Sama probleema tulee taalla joka puolella vastaan, ja voisinpa kannustaa teita siella kotosalla harkitsemaan ongelmaan puuttumista sikali jos sopiva vayla siihen loytyy.
Roskaa slummissa oli aika paljon mutta muuten tosi kotoisa paikka: Jannen kanssa asiaa pohdittuamme tultiin siihen tulokseen etta jos Nairobiin pitaisi muuttaa niin tanne sita mieluiten asettuisi asumaan. Meininki ei paljon tuntunut eroavan Kampalan Kamwokyasta josta matkamme alkoi. Televisioantenneja tosin oli enemman ja tarjolla jopa kuumia suihkuja, ja loytyipa sielta aika joukko kasityolaisiakin monine askarteluineen. Ihan mukiinmeneva eloa, koyhaa toki.
Sunnuntaina Nairobissa oli seurat Samuel -nimisen puhujan pienessa asunnossa. Mukava oli olla kodikkaan ilmapiirin ymparoimana sanan kuulossa. Paikalliset toivottavat meidat kaikkialla enemman kuin lampimasti tervetulleiksi ja pitaisivat pidempaankin vierainaan.
Niin, ja eipa sita olisi uskonut etta paivantasaajalla paasee luistelemaan. Niin vain loytyi muuan spotti jossa paasi tukka putkella kokemaan tuota liukumisen ihmetta. Paikallisille aloittelijoille homman treenaaminen on toki monta pykalaa kivuliaampaa, asfaltille laskeutuminen kun aiheuttaa huomattavasti suurempia kitkavoimia kuin kotoisa kiintea hookaksoo. Tulinpa siina samalla keksineeksi uuden lajin, nimittain luistelujongleerauksen. Saapa nahda saadaanko alkeiskurssit heti tammikuun alussa kayntiin.
-Pekka
Nairobi kun oli melko aanekas ja kiireisen oloinen paikka, en pida sita kovin potentiaalisena paikkana palata uudestaan. Lisaksi hienojen, suurten lansimaalaisten rakennusten lahistolla liikuskeleminen hieman kuumotti, niita kai ne ensimmaiseksi pommittaa...
Muun muassa naista johtuen otettiin bussi swahilin kotikonnuille Mombasaan, (surullisen) kuuluisa paikka sekin. Ensiksi kaytiin juna-aseman miehilta kyselemassa, joskopa sita junalla Mombasaan, mutta se suunnitelma nasahti siihen, etta ne junat kulkee vain oisin, eika siina sitten nae mitaan mestoista. 3. luokan vaunussa olisi istuttu vahintaan kaksi ihmista sylikkain vahintaan 10 tuntia. Siinapa haastetta jopa Ugandan ruuhkaisimmille matatuille.
Luulin ennen, etta Mombasa on lahinna nihkea paikka, turismin ja huumeiden pilaama ja kaikkea. Tieda sitten, miksi sinne menimme, ehka mielenkiinnon vuoksi, kun siita on tehty jopa laulukin. Mutta ei Mombasa ole tympea paikka ensinkaan. Siella on jotakuinkin erilaisen kiehtova, ehka jopa lyyrisen innoittava tunnelma. Erilainen kuin ah silti niin tasapaksussa sisamaassa. Ruuassa kaytetaan kardemummaa, kanelia ja muita meillapain leipomuksissa tuttuja aineksia. Otanpa siita vinkkia kotona sitten. (Ja jos joku haluaa jo nyt ottaa vinkkia, niin googlaapa esim. "swahili biryani". On nimittain turppia!) Myoskin kookosmaitoa lorautellaan miltei kastikkeeseen kuin kastikkeeseen, tuoretta kookosmaitoa.
Mombasassa tapahtui seuraavanlaisia asioita (ei kronoloogista jarjestysta, enka kerrokaan niista tassa jarjestyksessa):
1. Ensimmainen kosketus Intian valtamereen ja sen pohjaan
2. Seikkailu viemarissa (vissiinkin Peipon bravuuri)
3. Hengailua vanhankaupungin muslimien kanssa
4. Turistina olemisen tunnetta
5. Mausteiden haistelua
6. Pienta nihkeytta, kun swahilia ei ole tullut opetelluksi
Suuren veden nakeminen pitkan kuivan bussimatkan jalkeen on hieno asia kokea. Pekka siita heti maskin paahan vetamaan ja veteen pulahtamaan, itse jatin sympatia- ja muistamissyista vesivehkeeni kampalle. Mukana kun oli myos frendimme Kisumusta, joka ei enaa mereen mene, haita kun on siella. Ei muuten jarviinkaan, kun kerran uidessaan naki krokotiilin melko lahella. Eipa Pekkakaan kovin pitkaan meressa pyorinyt, kierreltiin siina sitten vanhaa kaupunkin ristiin rastiin. On muuten mukava tunnelma noissa vanhoissa kaupungeissa. Tuolla Swahilissa se oli lahinna muslimien asuttamaa, yhta kaikki silti roskaista ja kaoottistakin. Se on huono puoli lahes kaikkialla taalla, etta roskia on sikana kaikkialla. Muutamat valveutuneen ruohoa polttelevat jannut putsasivat vapaaehtoisesti yhta katua saannollisesti, ja me annettiin siita hyvasta heille 10 sentin palkkio. Haukkuivat ja syyttivat hallitusta katujen kaatopaikkamaisuudesta. Paahdetun chililla paistetun maissintahkan jalkeen jatkettiin eteenpain. Eipa siina juuri mitaan tapahtunut, aurinko jauhoi lahes zeniitista niskojamme mustaksi kun me siella kaveltiin entistaan kapeammilla kaduilla. Jotkut paivat taalla on melkein pelkkaa kavelya ja syomista ja nukkumista.
Illalla meidan seuraan napsahti paikallinen tyoton muslimiopas. Turistisesonki on kuumimmillaan, mutta ei taalla ole paljon ketaan, pelkaavat pommeja ja muuta epamukavia asioita. Tama opas vaikutti oikein mukavalta ja ymmartavaiselta kun kerrottiin, miksi emme yleensa osta oppaiden palveluja (osan syista voi lukea blogin muista kohdista). Siispa han olikin mukana ihan kaverina, jutusteltiin muslimi-kristinusko -akselista ja mukavista ja epamukavista asioista. Me puhutaan pekan kanssa melko hyvin englantia jo, mutta ei swahilia kovin hyvin, vaikka sita taalla tarvitsisi. Paivan mentya mailleen Mombasan ilmasto oli parhaimmillaan ja ulkoministerion suositusten vastaisesti kaveltiin ulkona yolla, paikalliseen shakkipotentiaaliseen kadunkulmaan, mutta siella pelattiin vain muita peleja. Mukavia nekin, mukavassa seurassa valkokaapuisten idan miesten kanssa. Eika kukaan meita kaapannut tai meille mitaan tehnyt. Menkaahan ihmiset Mombasaan.
Aamulla sitten kerattiin itsemme takaisin sinne rannikolle. Veljemme Francis maksettiin Fort Jesus -nimiseen linnoitukseen, meille erirotuisille se olisi maksanut kuusinkertaisen maaran rahaa. Muttakin ilmaiseksi paastiin linnoituksen alla ryomivaan viemariputkeen, riittavankokoiseen kavella. Se oli sinansa vahan yksitoikkoinen, mutta jannittava kymmensenttisine hamahakkeineen, joiden verkkoja oli jotakuinkin mahdoton valttaa. Siella oli myos satoja suuria torakoita, pohdiskelin, josko ne ruuaksi... mutta jatin sitten sinne. Valilla piti kiiveta parimetrisia pystysuoria gappeja ylos, eika siita ihan kuivana selvitty. Vesi ei kuitenkaan ollut muuta kuin kaytettya pesuvetta, vahan saippuaista, mutta muuten kelvollista laskettavaksi mereen tai kastella itsensa.
Viemarikeissi oli "sinne ja takaisin" -tyylinen. Ei siis paasty hammastyttamaan ihmisia ilmaantumalla kadulle jostain kolosta. Viemarista mentiin Pekan kanssa mereen. Minulle (Jansperi) sukeltaminen oli vaikeaa. Suolavetta meni suuhun, pohjaan ei uskaltanut koskea, maski vuoti reunoistaan suolavetta silmiin ja nenan limakalvoille. Muutaman minuutin siina rapikoityani toisessa jalassa oli seitseman merisiilin piikkia, ja molemmat polvet ja varpaita ja kyynarpaita ja sormia oli raapiutunut koralleihin ja muihin teraviin asioihin siella meressa. Hankalaa puuhaa, vaikkakaan ei Pekalle, mutta minulle.
Mutta kontrastia siita kuitenkin sai, ja sittemmin olen paassyt kokemaan onnistuneemmistakin sukelluskeisseista. Niista myohemmin, pitaa taas elaa vahan aikaa.
-Janne
Taakse jai lantisen Kenian rehevat farmariseudut ja teeplantaasit, ja tilalle tuli kuiva ja karu Maasaiheimon valtakunta. Siella kayskentelivat kuivalla tasangolla lehmia paimentaen komeisiin kaapuihinsa kietoutuneena. Ovat nimittain ainutlaatuinen heimo siina mielessa etta pyrkiat yha sailyttamaa heimokulttuuriaan elossa pohjoisen maailman hapattavilta hyokkayksilta. Piristavia bussimatkan yksityiskohtia olivat myos lukuisat trombit jotka tanssittivat hiekkaa aika vinhasti laajassa eramaassa.
Nairobi taytti ne odotukset jotka meilla jo paikasta olikin: meluisa, ruuhkainen ja tukkoisa kaupunki isoilla elintasoeroilla. Paikka ei siis isommin meita sytyttanyt, mutta paikallinen bussikulttuuri ansaitsee maininnan. Kaupungissa nimittai liikennoi kahdenlaisia busseja. Semmoisia suht normaaleja perusbusseja, joihin paaseminen tosin voi vaatia kolmen tunnin viettamista satojen metrien jonoissa. Nopeampi vaihtoehto loytyy eri toisaalta. Eri pysakeilta lahtee valtava maara semmoisia kumman mallisia maailmanlopun busseja riemunkirjavie maalauksineen ja psykedeelisine vilkkuvaloineen. Sisaanheittajat pitaa kasittamatonta showta, paukuttaa bussin kylkia ja huutaa kurkku suorana samalla kun kiskovat jengia kyytiin. Tosin aina niihinkaan ei menna noin vain: joskus kyytiin paaseminen vaatii seka fyysista voimaa etta kovia kyynarpaita tai kykya seilata ihmismassan puristuksessa sisaan. No sitten hauskuus vasta alkaa. Hyvia varusteita matkalle ovat korvatulpat joilla suojautua tarykalvojarepivalta jynkkatynkalta seka kypara joka ainakin takapenkilla saattaa ehkaista kattokosketuksista aiheutuvia paavammoja. Jousituksia paikalliset bussi-isinoorit eivat nimittain tunne ja teravanpuoleisten hidasteiden kohdalla kuski tuntuu enimmakseen painavan jarrun sijaan kaasua. Tahan mennessa hurjimmat extremekokemukset ollaan saatu naista menopeleista. Kasittamatonta seka vastuutonta myoskin etta matkaoppaissa hossotetaan siita miten hengenvaarallista on liikkua slummeissa tai kaupungilla pimean aikaan, eika naista kamikazeonnikoista mainita halaistua sanaa.
Kaytiin me myos Kiberan slummissa. Lonely Planet kertoi meille etta se on maailman toiseksi isoin slummi ja etta siella on miljoona tyyppia 2,5 neliokilometrin alueella eli 2,5 neliometria hekea kohden. Jai semmoinen olo etta elama siella on kurjaa ja etta sinne ei kannata yksin menna kun paikalliset voi pistaa turistit nippuun. Taman kuvauksen perusteella me ei sita slummia loydettykaan, sen sijaan varsin leppoinen ja viihtyisa hokkelikyla vieraanvaraisine asukkaineen. Pyysipa eras nainen kotiinsa kaymaan ja juttelemaan maailman menosta. Kymmenisen nelion kopissa tuntui asuvan kolme naista ja 11 lasta. Sita saa vahan tilankayttoa jo suunnitella. Naiset kayvat slummin ulkopuolella pyykkaamassa rikkaampien pyykkeja ja saavat siten vahan elantoa. Lasten koulumaksuihin rahaa ei kumminkaan ollut ja pyysivatkin meita kyselemaan josko Suomesta loytyisi heille sponsoreita. Sama probleema tulee taalla joka puolella vastaan, ja voisinpa kannustaa teita siella kotosalla harkitsemaan ongelmaan puuttumista sikali jos sopiva vayla siihen loytyy.
Roskaa slummissa oli aika paljon mutta muuten tosi kotoisa paikka: Jannen kanssa asiaa pohdittuamme tultiin siihen tulokseen etta jos Nairobiin pitaisi muuttaa niin tanne sita mieluiten asettuisi asumaan. Meininki ei paljon tuntunut eroavan Kampalan Kamwokyasta josta matkamme alkoi. Televisioantenneja tosin oli enemman ja tarjolla jopa kuumia suihkuja, ja loytyipa sielta aika joukko kasityolaisiakin monine askarteluineen. Ihan mukiinmeneva eloa, koyhaa toki.
Sunnuntaina Nairobissa oli seurat Samuel -nimisen puhujan pienessa asunnossa. Mukava oli olla kodikkaan ilmapiirin ymparoimana sanan kuulossa. Paikalliset toivottavat meidat kaikkialla enemman kuin lampimasti tervetulleiksi ja pitaisivat pidempaankin vierainaan.
Niin, ja eipa sita olisi uskonut etta paivantasaajalla paasee luistelemaan. Niin vain loytyi muuan spotti jossa paasi tukka putkella kokemaan tuota liukumisen ihmetta. Paikallisille aloittelijoille homman treenaaminen on toki monta pykalaa kivuliaampaa, asfaltille laskeutuminen kun aiheuttaa huomattavasti suurempia kitkavoimia kuin kotoisa kiintea hookaksoo. Tulinpa siina samalla keksineeksi uuden lajin, nimittain luistelujongleerauksen. Saapa nahda saadaanko alkeiskurssit heti tammikuun alussa kayntiin.
-Pekka
Nairobi kun oli melko aanekas ja kiireisen oloinen paikka, en pida sita kovin potentiaalisena paikkana palata uudestaan. Lisaksi hienojen, suurten lansimaalaisten rakennusten lahistolla liikuskeleminen hieman kuumotti, niita kai ne ensimmaiseksi pommittaa...
Muun muassa naista johtuen otettiin bussi swahilin kotikonnuille Mombasaan, (surullisen) kuuluisa paikka sekin. Ensiksi kaytiin juna-aseman miehilta kyselemassa, joskopa sita junalla Mombasaan, mutta se suunnitelma nasahti siihen, etta ne junat kulkee vain oisin, eika siina sitten nae mitaan mestoista. 3. luokan vaunussa olisi istuttu vahintaan kaksi ihmista sylikkain vahintaan 10 tuntia. Siinapa haastetta jopa Ugandan ruuhkaisimmille matatuille.
Luulin ennen, etta Mombasa on lahinna nihkea paikka, turismin ja huumeiden pilaama ja kaikkea. Tieda sitten, miksi sinne menimme, ehka mielenkiinnon vuoksi, kun siita on tehty jopa laulukin. Mutta ei Mombasa ole tympea paikka ensinkaan. Siella on jotakuinkin erilaisen kiehtova, ehka jopa lyyrisen innoittava tunnelma. Erilainen kuin ah silti niin tasapaksussa sisamaassa. Ruuassa kaytetaan kardemummaa, kanelia ja muita meillapain leipomuksissa tuttuja aineksia. Otanpa siita vinkkia kotona sitten. (Ja jos joku haluaa jo nyt ottaa vinkkia, niin googlaapa esim. "swahili biryani". On nimittain turppia!) Myoskin kookosmaitoa lorautellaan miltei kastikkeeseen kuin kastikkeeseen, tuoretta kookosmaitoa.
Mombasassa tapahtui seuraavanlaisia asioita (ei kronoloogista jarjestysta, enka kerrokaan niista tassa jarjestyksessa):
1. Ensimmainen kosketus Intian valtamereen ja sen pohjaan
2. Seikkailu viemarissa (vissiinkin Peipon bravuuri)
3. Hengailua vanhankaupungin muslimien kanssa
4. Turistina olemisen tunnetta
5. Mausteiden haistelua
6. Pienta nihkeytta, kun swahilia ei ole tullut opetelluksi
Suuren veden nakeminen pitkan kuivan bussimatkan jalkeen on hieno asia kokea. Pekka siita heti maskin paahan vetamaan ja veteen pulahtamaan, itse jatin sympatia- ja muistamissyista vesivehkeeni kampalle. Mukana kun oli myos frendimme Kisumusta, joka ei enaa mereen mene, haita kun on siella. Ei muuten jarviinkaan, kun kerran uidessaan naki krokotiilin melko lahella. Eipa Pekkakaan kovin pitkaan meressa pyorinyt, kierreltiin siina sitten vanhaa kaupunkin ristiin rastiin. On muuten mukava tunnelma noissa vanhoissa kaupungeissa. Tuolla Swahilissa se oli lahinna muslimien asuttamaa, yhta kaikki silti roskaista ja kaoottistakin. Se on huono puoli lahes kaikkialla taalla, etta roskia on sikana kaikkialla. Muutamat valveutuneen ruohoa polttelevat jannut putsasivat vapaaehtoisesti yhta katua saannollisesti, ja me annettiin siita hyvasta heille 10 sentin palkkio. Haukkuivat ja syyttivat hallitusta katujen kaatopaikkamaisuudesta. Paahdetun chililla paistetun maissintahkan jalkeen jatkettiin eteenpain. Eipa siina juuri mitaan tapahtunut, aurinko jauhoi lahes zeniitista niskojamme mustaksi kun me siella kaveltiin entistaan kapeammilla kaduilla. Jotkut paivat taalla on melkein pelkkaa kavelya ja syomista ja nukkumista.
Illalla meidan seuraan napsahti paikallinen tyoton muslimiopas. Turistisesonki on kuumimmillaan, mutta ei taalla ole paljon ketaan, pelkaavat pommeja ja muuta epamukavia asioita. Tama opas vaikutti oikein mukavalta ja ymmartavaiselta kun kerrottiin, miksi emme yleensa osta oppaiden palveluja (osan syista voi lukea blogin muista kohdista). Siispa han olikin mukana ihan kaverina, jutusteltiin muslimi-kristinusko -akselista ja mukavista ja epamukavista asioista. Me puhutaan pekan kanssa melko hyvin englantia jo, mutta ei swahilia kovin hyvin, vaikka sita taalla tarvitsisi. Paivan mentya mailleen Mombasan ilmasto oli parhaimmillaan ja ulkoministerion suositusten vastaisesti kaveltiin ulkona yolla, paikalliseen shakkipotentiaaliseen kadunkulmaan, mutta siella pelattiin vain muita peleja. Mukavia nekin, mukavassa seurassa valkokaapuisten idan miesten kanssa. Eika kukaan meita kaapannut tai meille mitaan tehnyt. Menkaahan ihmiset Mombasaan.
Aamulla sitten kerattiin itsemme takaisin sinne rannikolle. Veljemme Francis maksettiin Fort Jesus -nimiseen linnoitukseen, meille erirotuisille se olisi maksanut kuusinkertaisen maaran rahaa. Muttakin ilmaiseksi paastiin linnoituksen alla ryomivaan viemariputkeen, riittavankokoiseen kavella. Se oli sinansa vahan yksitoikkoinen, mutta jannittava kymmensenttisine hamahakkeineen, joiden verkkoja oli jotakuinkin mahdoton valttaa. Siella oli myos satoja suuria torakoita, pohdiskelin, josko ne ruuaksi... mutta jatin sitten sinne. Valilla piti kiiveta parimetrisia pystysuoria gappeja ylos, eika siita ihan kuivana selvitty. Vesi ei kuitenkaan ollut muuta kuin kaytettya pesuvetta, vahan saippuaista, mutta muuten kelvollista laskettavaksi mereen tai kastella itsensa.
Viemarikeissi oli "sinne ja takaisin" -tyylinen. Ei siis paasty hammastyttamaan ihmisia ilmaantumalla kadulle jostain kolosta. Viemarista mentiin Pekan kanssa mereen. Minulle (Jansperi) sukeltaminen oli vaikeaa. Suolavetta meni suuhun, pohjaan ei uskaltanut koskea, maski vuoti reunoistaan suolavetta silmiin ja nenan limakalvoille. Muutaman minuutin siina rapikoityani toisessa jalassa oli seitseman merisiilin piikkia, ja molemmat polvet ja varpaita ja kyynarpaita ja sormia oli raapiutunut koralleihin ja muihin teraviin asioihin siella meressa. Hankalaa puuhaa, vaikkakaan ei Pekalle, mutta minulle.
Mutta kontrastia siita kuitenkin sai, ja sittemmin olen paassyt kokemaan onnistuneemmistakin sukelluskeisseista. Niista myohemmin, pitaa taas elaa vahan aikaa.
-Janne
tiistai 22. lokakuuta 2013
Kisumua kerrakseen
Tassa tulee nyt vahan paallekkaista stooria kun ei ihan paasta tyonjaossa konsensukseen. Pahoittelut jos on epaloogista ja vaikeaselkoista. Semmoista elamakin on, koittakaa parjata. Tarina alkaa Peltsin mietteilla:
Kisumussa kannattaa kayda. Siella on frendeja kaikille. Katupoikia on paalle 200, ja ne on mukavaa sakkia. Heidan lisakseen me loydettiin sielta muitakin ystavia, monenlaista tekemista ja kaupunki itsessaankin on nairobiin verrattuna oikein rauhallinen ja hiljainen. Viktorianjarvikin on kiva. Ugandaan verrattuna lahes kaikki on pari pykalaa kehittyneempaa. Kalliinnakoiset, mutta silti mauttomat, etten sanoisi rumat (normaalia nailla leveyspiireilla), pankkikompleksit ja ostoskeskukset aiheuttivat pienia kulttuurishokkeja, mutta olemme oppineet elamaan niiden keskella.
Kaupunkiin tutustuminen alkaa siita, etta ensin on muukalainen. Erivarinen muukalainen, lahes julkkis silti. Mistaan ei tieda juurikaan mitaan. Yksi tomuinen katu on taynna metallipajoja, ehka lahes 100 vierekkain, rantabulevardilla on "hotel"-nimisia ravintoloita 20 vierekkain, eika missaan niista ole huoneita yoksi. Jokaisessa kadunkulmassa on mopotakseja (boda boda) parkissa karkkymassa kyytilaisia, siella taalla myos fillaritakseja. Yhdessa kulmassa jannut pelaa aamusta iltaan tammea, mutta ei shakkia missaan, ei edes shakkiklubeilla. Siita sitten loytaa yhden kaverin ja kohta useamman. Yksi ensimmaisista frendeistamme oli n. 15-vuotias katupoika, liimankuluttaja. Hanta oli mukava kuljettaa mukana ja jutellakin sen verran kuin se oli mahdollista, mutta muutaman paivan jalkeen ei olla enaa tavattu. Johonkin katosi ystavamme Henok.
Kolmantena paivana Kisumussa tutustuttiin kolmeen uskovaiseen jannuun, ne on oikein lepposia ja yksi heista lahti messiin Nairobin kautta rannikolle, meren siis. Ei kuulemma koulu paljon paina. Paikoitellen olo oli kuin kotona, kun kadut ja niiden kulmat tulivat tutuiksi ja katupojat huudellen nimelta kutsuivat juttelemaan. Eraan ravintolan tarjoilija on soitellut silloin talloin, mutta joudun myontamaan etta unohdin kayda morjestamassa tata jamppaa ennen kuin lahdettiin pois. Tallaista tapahtuu, pahoittelen.
Toisena viikonloppuna otettiin tayteen ahdettu matatu-bussi ja kirmaistin maalle. Matatu on suomalaisittain pienehko pakettiauto, johon virallisesti mahtuu 14 matkustajaa, kaytannossa enemman. Riippuu tuurista, minka lihasten varassa minkakin matkan istuu. Pahin oli ehka se keissi, jolloin piti pakioilla painaa puolisen tuntia, ettei saaret katkenneet edessa olevaan metallikulmaan. Maalla oli mahtavaa, Kenian maalla. Siellakin oli Viktorianjarvi ja sen ranta. Ensiksikin oltiin Bondossa, kuivalla maalla. Ruoho oli harmaata ja ruokaa saatiin jarvesta. Koyhaa siella on, nimittain jopa pavut on erityisen hienoa ruokaa, ainakin eraan ystavamme perheessa. Tavallisesti he syovat aamupalaksi sokeria (teen kera), lounaaksi ugalia eli maissijauhotaikinaa eraanlaisen vihrean rehusalaatin kera taikka sitten chapatia, joka on vehnalettua. Ihan hyvanmakuisia ruokia nuo ovat, mutta ei kovin monipuolisia ravintoarvoiltaan. Perheen isa on kalastaja, mutta hanella ei yleensa ole varaa kalaan, toisen miehen leivissa kun on. Aamulla kaytiin vetamassa nuottaa noin miesten kesken. Yhdesta tuli 2 kalaa ja toisesta n. 30. Ei mene tasan. Purjehtiessamme jarvella yritettiin pekan kanssa lisata paikallisia proteiinivarastoja kivittamalla viattomia lintuja, isoja sellaisia, mutta ei osuttu. Saivat pitaa proteiininsa. Koyhyydesta huolimatta tama ystavamme tuntui luottavan Herran tahtoon sikalikin, etta ruokaa on kuitenkin joka paiva saatu vaikkakaan ei riittavantuntuista maaraa. Liikuttavaa oli todistaa se, etta nama veljet ja sisaret pitavat uskomista kuitenkin jokapaivaista leipaa tarkeampana.
Bondosta bodalla bondelle. Siella oli sitten Siaya, ei harmaa-, mutta vihrearuohoinen maa. Ja siellakin meidat otettiin oikein ystavallisesti vastaan. Sunnuntaina kierreltiin bodalla seuroissa ja paikallisten mestoilla. Mopolla ehtii, sanotaan. Hyva keissi kaiken kaikkiaan, mielellani menisin joskus ihan ajan kanssa sinne landelle.
Sitten tultiin takaisin Kisumuun, kotikaupunkiin ja seuraava puoliviikkonen meni siina hassakassa. Tiistaina kavastiin paikallisten kalastajien kanssa kokemassa verkkoja, siita voisin muutaman sanasen kertoa. Aamusella kun tultiin siihen rantaan, niin siella oli vastassa veneenomistaja kerta kaikkiaan. Heti karkeen sovittiin hinnasta ja hetkeksi nousi iho kananlihalle, etta onko tassa taas kyse turismista ja rikkaiden rikastuttamisesta. Mutta ei kai siltikaan, luotan siihen etta se pieni sponssaus meni naiden kahden kalamiehen taskuun, muuten kun he saavat vain 20% verkkojensa annista per nena. Pomo ottaa vaatimattomat 60%. Menomatka sinne verkoille oli oikein hyvaa draivia, myotatuulta nimittain. Venetta ei voi verrata meidan rikkaiden kuitukiitajiin, mutta hyvaa vauhtia silti paastiin. Verkkoja oli 80kpl nailla kahdella jannulla. Ei kovin isoja, mutta silti yhteensa semmoset puolisen kilometria. Kuulemma 20 vuotta sitten parjasi yhdella tai kahdella kolmemetrisella verkolla. Nykyaan jarvi on taynna kalastajien purjekolmioita. Nailla 80 verkolla me saatiin 7 kalaa, suomalaisittain isoja, mutta pienia Viktorianjarven kaloiksi. Sanoisinko etta semmoisia 1-3 kiloisia. Kalastajat sanoivat olevansa onnekkaita kun verkoissa oli 3kpl niilinahvenia. Ne on arvokkaampia kuin muut. Niilinahven on kokonaan oma tarinansa, sen tarinan voi ja jopa kannatttaa lukea wikipediasta. Paluumatka verkoilta laiturille oli hidasta, yhta plagaa, tyynta ja aurinko poltti zeniitista. Mina jos oisin kalastaja tuolla niin ottaisin mukaan kirjan tai pelin, mutta kukin tyylillaan. Sitten paastiin rantaan ja ostettiin lastista yksi kala ja vietiin se kaupunkiin kaverin pakastimeen ja tehtiin siita illalla keittoa katupoikien kanssa.
Plz
Ja toinen jatkaa...
Aikamme kaupungin polya nieltyamme tuumimme etta nyt pitaa paasta luonnon helmaan tuulettumaan. Metsaan siis. Aika pian meille valkeni ettei homma hoidu ihan niin suoraviivaisesti kuin kotopuolessa on totuttu. Kuultiin etta Kakamegan kaupungin lahistolla on viela sailynyt plantti sademetsaa, joka aikoinaan peitti valtaosan lantisesta Keniasta. Viidenkymmenen kilometrin ja useamman tunnin matkanteon jalkeen paastiin vihdoin metsan laitaan. Perilla odotti virkaintoinen byrokraattikaksikko joka kyni meilta semmoiset seitseman kymppia vuorokauden visiitista. Aika paljon minusta.
Metsa oli kylla vaikuttava, ei siina mitaan. Jattilaismaisten puiden juurella tunsimme itsemme kovin mitattomiksi ja mietittiin etta latvustoon olisi mukava vaikka muuttaa asumaan. Sinne veikeasti loikkivien apinoiden sekaan. Tormattiin myos kookkaaseen paviaanilaumaan joka rauhassa jolkotteli tieta myoten. Samoiltiin viidakon keskella jannittavan (vertahyytavia ties minka aannahdyksia ukkosen kumun saestamana, ja kaskaitaiden taukoamaton intensiivinen siritys myos) aanimaiseman ymparoimana kunnes ilta hamartyi niin etta paatimme laittaa leirin pystyyn. Rauhaisasti nukutun yon jalkeen nautimme aamupalaa metsan mukavassa miljoossa. Sinne olisi mieli tehnyt jaada pidemmaksikin aikaa, mutta moinen olisi jo kaynyt liikaa lompakon paalle.
Palattuamme Kisumuun tehtiin parempaa tuttavuutta katupoikien kanssa joihin alkuviikosta jo tormattiin. Tuntuivat tosiaan olevan poikia vailla tulevaisuutta, ja mietittiin paamme puhki miten nama tyypit vois auttaa pois kadulta. Eras heista, muuan Steve, tuntui olevan jonkun sortin taiteilija, ja hommattiin hanelle varit ja pensselit etta paasee taas maalaamaan. Seuraavana aamuna olikin jo muutama postikortti valmiina eika hullumpia ollenkaan. Lahjakas kaveri. Toiveemme on etta han voisi niita myymalla saada vahan fyrkkaa jengin elattamiseen.
Katupoikia asuu kisumussa satoja, kukaan ei tieda tarkasti. Melkein kaikki heista on orpoja, vanhemmat ovat kuolleet tyypillisesti aidsiin tai muihin sairauksiin. Jotkut ovat olleet kadulla viisivuotiaasta lahtien, kaymatta kouluja juuri lainkaan. Sukulaisia osalla on elossa mutta heita ei tunnu poikien elama paljon kiinnostavan. Ei voi kuin ihmetella miten mukavia ja tasapainoisia tyyppeja ovat rankoista taustoistaan huolimatta. Pojat muodostavat omia porukoitaan, joilla kullakin on omat spottinsa joissa paivat kuluu. Osa pojista on hyvinkin nohevia ja kunnollisen oloisia, osalle maistuu miesta vakevampi ja lojuvatkin omissa oloissaan. Kaatopaikkamaisia jattomaita tuntuivat lahinna olevan. Erailla oli kylla hieno piilo tihean pensaikon keskella, jonne paasi ryomimaan poheikossa kulkevaa tunnelia pitkin. Siella piilossa viranomaisten katseilta pojat keittelivat itselleen vanhassa maalipurkissa aamupalaa kun kavin visiitilla. Varsin kotoisa soppi. Katupojat tuntuvat olevan kaikki ihan hyvaa pataa keskenaan: vaeltelevat pitkin kaupunkia ja kayvat morjestamassa toisiaan. Ruoka loytyy dyykkaamalla, jotkut harvat hyvantahtoiset parempiosaiset tuovat joskus ruoantahteita tullessaan. Vaikka sapuska vaikuttaa aika epamaaraiselta niin ollaan havaittu etta ihan mainiolta se maistuu eika vatsanvaanteitakaan ole kuulunut. Vedensaannissa heilla on toisinaan hankaluuksia, ja havaittiinpa joku katuojasta horppimassa pahimpaan janoonsa.
Yhteen paikkaan tuntui keraantyvan kaikki vaivaiset, tuorein potilas oli jaanyt aamulla bodabodan yliajamaksi. Kuskia ei kolhu ilmeisesti ollut paljon hetkauttanut kun matka oli jatkunut liukkaasti siipeensa saaneesta uhrista huolimatta. Naita jamppoja ei totisesti ole helppo auttaa, eivat nimittain suostu laakariin lahtemaan vaikka mika on. Laakari-, viranomais- tai mita lie shamaanikammoa tuntuvat potevan. Aika ikavaa katsella tulehtuneita kuukauden vanhoja rupia joissa karpaset juhlii. Ensiapuskilleja ollaan siis saatu verestaa, mutta isompaa apua ei osata antaa.
Ajattelin saada parempaa tuntumaa katupoikien elamaan nukkumalla niiden kanssa yon kadulla. Lahdin poikien mukaan illan hamartyessa taskut varmuuden vuoksi tyhjina. Kierrattivat minua paikoissa joihin poikia yleensa keraantyy iltaa viettamaan. Aika ihmeissaan olivat minut nahdessaan, harvemmin tuntuu niilla mestoilla mutsunguja liikuskelevan. Katupoikien maara oli kylla aika huikaiseva. Nuoria, 10-15 -vuotiaita liimanhaistelijoita vajaa kolmekymppisiin konkareihin. Joka suuntaan olivat minua repimassa mutta ilman isompia hassakoita selvittiin. Tyttoja kadulla kuulemma asuu vahemman, mutta muutamia nuoria prosituoituja tuli vastaan. Orvoista tyttolapsista kuulemma jotkut naiset pitavat huolta, muuten ovat vaistamatta hyvaksikayton uhreja. Yleensa pojat kavelevat ympariinsa lahelle puoltayota, ja alkavat sittenvasta yopuulle. Alkuillasta nimittain poliisit kiertelevat kovistelemassa nukkuvia kodittomia, eivatka ole turhan hienotunteisia otteissaan.
Kun vasymys alkoi toden teolla painamaan, pysahdyttiin yhden hylatyn rakennuksen eteen jossa toisinaan nukkuvat. Julkisivu on tukittu aika tiiviisti, mutta aaltopeltiin on tehty pieni sisaanmenoaukko josta juuri ja juuri mahtuu ahtautumaan sisaan. Sinne livahdimme ja konysimme rahjaisen murjun ylakertaan torkkumaan. Siella meita oli vajaa kymmenen poikaa tiiviissa sumpussa. Ihan hyvin uni tuli vahvasta liiman ja tupakan ja hien hajusta huolimatta. Hyttyset vahan valvotti mutta muuten nukuin aamun sarastukseen asti varsin kohtalaisesti. Aamulla piti lahtea liikkeelle hyvissa ajoin ennen auringonnousua, ettei poliisit paase yllattamaan. Livahdettiin kadulle ja suunnattiin Kingdom -nimiseen poikien kokoontumispaikkaan. Siella tapasin taas aika joukon mita mainioimpia tyyppeja: yhden korutehtailijan, toisen kirjailijan alun ja kolmannen jolla oli toinen kasi mennyt tulipalossa ja toinen oli muuten vaan kayttokelvoton ja toinen jalka tohjona auton yliajon takia. En voi kuin hammastella tyyppien huumoria ja positiivista otetta elamaan. Siinapa oppimista.
Yo oli avartava kokemus. Paljon meita on matkan varrella varoiteltu vaarallisista paikoista ja pimealla ulkona liikkumisesta, mutta kertaakaan ei ole meidan turvallisuudentunne ollut uhattuna. Ei edes sakkipimeassa yossa katupoikien kanssa. Eika sen koommin Nairobissa Kiberan slummissa, joka matkaoppaan ja huhujen mukaan piti olla riskaabelikin paikka. Mutta siita ja muusta kerrotaan lisaa tuonnempana. Nyt pinnan alle piiloon.
Peippo
Kisumussa kannattaa kayda. Siella on frendeja kaikille. Katupoikia on paalle 200, ja ne on mukavaa sakkia. Heidan lisakseen me loydettiin sielta muitakin ystavia, monenlaista tekemista ja kaupunki itsessaankin on nairobiin verrattuna oikein rauhallinen ja hiljainen. Viktorianjarvikin on kiva. Ugandaan verrattuna lahes kaikki on pari pykalaa kehittyneempaa. Kalliinnakoiset, mutta silti mauttomat, etten sanoisi rumat (normaalia nailla leveyspiireilla), pankkikompleksit ja ostoskeskukset aiheuttivat pienia kulttuurishokkeja, mutta olemme oppineet elamaan niiden keskella.
Kaupunkiin tutustuminen alkaa siita, etta ensin on muukalainen. Erivarinen muukalainen, lahes julkkis silti. Mistaan ei tieda juurikaan mitaan. Yksi tomuinen katu on taynna metallipajoja, ehka lahes 100 vierekkain, rantabulevardilla on "hotel"-nimisia ravintoloita 20 vierekkain, eika missaan niista ole huoneita yoksi. Jokaisessa kadunkulmassa on mopotakseja (boda boda) parkissa karkkymassa kyytilaisia, siella taalla myos fillaritakseja. Yhdessa kulmassa jannut pelaa aamusta iltaan tammea, mutta ei shakkia missaan, ei edes shakkiklubeilla. Siita sitten loytaa yhden kaverin ja kohta useamman. Yksi ensimmaisista frendeistamme oli n. 15-vuotias katupoika, liimankuluttaja. Hanta oli mukava kuljettaa mukana ja jutellakin sen verran kuin se oli mahdollista, mutta muutaman paivan jalkeen ei olla enaa tavattu. Johonkin katosi ystavamme Henok.
Kolmantena paivana Kisumussa tutustuttiin kolmeen uskovaiseen jannuun, ne on oikein lepposia ja yksi heista lahti messiin Nairobin kautta rannikolle, meren siis. Ei kuulemma koulu paljon paina. Paikoitellen olo oli kuin kotona, kun kadut ja niiden kulmat tulivat tutuiksi ja katupojat huudellen nimelta kutsuivat juttelemaan. Eraan ravintolan tarjoilija on soitellut silloin talloin, mutta joudun myontamaan etta unohdin kayda morjestamassa tata jamppaa ennen kuin lahdettiin pois. Tallaista tapahtuu, pahoittelen.
Toisena viikonloppuna otettiin tayteen ahdettu matatu-bussi ja kirmaistin maalle. Matatu on suomalaisittain pienehko pakettiauto, johon virallisesti mahtuu 14 matkustajaa, kaytannossa enemman. Riippuu tuurista, minka lihasten varassa minkakin matkan istuu. Pahin oli ehka se keissi, jolloin piti pakioilla painaa puolisen tuntia, ettei saaret katkenneet edessa olevaan metallikulmaan. Maalla oli mahtavaa, Kenian maalla. Siellakin oli Viktorianjarvi ja sen ranta. Ensiksikin oltiin Bondossa, kuivalla maalla. Ruoho oli harmaata ja ruokaa saatiin jarvesta. Koyhaa siella on, nimittain jopa pavut on erityisen hienoa ruokaa, ainakin eraan ystavamme perheessa. Tavallisesti he syovat aamupalaksi sokeria (teen kera), lounaaksi ugalia eli maissijauhotaikinaa eraanlaisen vihrean rehusalaatin kera taikka sitten chapatia, joka on vehnalettua. Ihan hyvanmakuisia ruokia nuo ovat, mutta ei kovin monipuolisia ravintoarvoiltaan. Perheen isa on kalastaja, mutta hanella ei yleensa ole varaa kalaan, toisen miehen leivissa kun on. Aamulla kaytiin vetamassa nuottaa noin miesten kesken. Yhdesta tuli 2 kalaa ja toisesta n. 30. Ei mene tasan. Purjehtiessamme jarvella yritettiin pekan kanssa lisata paikallisia proteiinivarastoja kivittamalla viattomia lintuja, isoja sellaisia, mutta ei osuttu. Saivat pitaa proteiininsa. Koyhyydesta huolimatta tama ystavamme tuntui luottavan Herran tahtoon sikalikin, etta ruokaa on kuitenkin joka paiva saatu vaikkakaan ei riittavantuntuista maaraa. Liikuttavaa oli todistaa se, etta nama veljet ja sisaret pitavat uskomista kuitenkin jokapaivaista leipaa tarkeampana.
Bondosta bodalla bondelle. Siella oli sitten Siaya, ei harmaa-, mutta vihrearuohoinen maa. Ja siellakin meidat otettiin oikein ystavallisesti vastaan. Sunnuntaina kierreltiin bodalla seuroissa ja paikallisten mestoilla. Mopolla ehtii, sanotaan. Hyva keissi kaiken kaikkiaan, mielellani menisin joskus ihan ajan kanssa sinne landelle.
Sitten tultiin takaisin Kisumuun, kotikaupunkiin ja seuraava puoliviikkonen meni siina hassakassa. Tiistaina kavastiin paikallisten kalastajien kanssa kokemassa verkkoja, siita voisin muutaman sanasen kertoa. Aamusella kun tultiin siihen rantaan, niin siella oli vastassa veneenomistaja kerta kaikkiaan. Heti karkeen sovittiin hinnasta ja hetkeksi nousi iho kananlihalle, etta onko tassa taas kyse turismista ja rikkaiden rikastuttamisesta. Mutta ei kai siltikaan, luotan siihen etta se pieni sponssaus meni naiden kahden kalamiehen taskuun, muuten kun he saavat vain 20% verkkojensa annista per nena. Pomo ottaa vaatimattomat 60%. Menomatka sinne verkoille oli oikein hyvaa draivia, myotatuulta nimittain. Venetta ei voi verrata meidan rikkaiden kuitukiitajiin, mutta hyvaa vauhtia silti paastiin. Verkkoja oli 80kpl nailla kahdella jannulla. Ei kovin isoja, mutta silti yhteensa semmoset puolisen kilometria. Kuulemma 20 vuotta sitten parjasi yhdella tai kahdella kolmemetrisella verkolla. Nykyaan jarvi on taynna kalastajien purjekolmioita. Nailla 80 verkolla me saatiin 7 kalaa, suomalaisittain isoja, mutta pienia Viktorianjarven kaloiksi. Sanoisinko etta semmoisia 1-3 kiloisia. Kalastajat sanoivat olevansa onnekkaita kun verkoissa oli 3kpl niilinahvenia. Ne on arvokkaampia kuin muut. Niilinahven on kokonaan oma tarinansa, sen tarinan voi ja jopa kannatttaa lukea wikipediasta. Paluumatka verkoilta laiturille oli hidasta, yhta plagaa, tyynta ja aurinko poltti zeniitista. Mina jos oisin kalastaja tuolla niin ottaisin mukaan kirjan tai pelin, mutta kukin tyylillaan. Sitten paastiin rantaan ja ostettiin lastista yksi kala ja vietiin se kaupunkiin kaverin pakastimeen ja tehtiin siita illalla keittoa katupoikien kanssa.
Plz
Ja toinen jatkaa...
Aikamme kaupungin polya nieltyamme tuumimme etta nyt pitaa paasta luonnon helmaan tuulettumaan. Metsaan siis. Aika pian meille valkeni ettei homma hoidu ihan niin suoraviivaisesti kuin kotopuolessa on totuttu. Kuultiin etta Kakamegan kaupungin lahistolla on viela sailynyt plantti sademetsaa, joka aikoinaan peitti valtaosan lantisesta Keniasta. Viidenkymmenen kilometrin ja useamman tunnin matkanteon jalkeen paastiin vihdoin metsan laitaan. Perilla odotti virkaintoinen byrokraattikaksikko joka kyni meilta semmoiset seitseman kymppia vuorokauden visiitista. Aika paljon minusta.
Metsa oli kylla vaikuttava, ei siina mitaan. Jattilaismaisten puiden juurella tunsimme itsemme kovin mitattomiksi ja mietittiin etta latvustoon olisi mukava vaikka muuttaa asumaan. Sinne veikeasti loikkivien apinoiden sekaan. Tormattiin myos kookkaaseen paviaanilaumaan joka rauhassa jolkotteli tieta myoten. Samoiltiin viidakon keskella jannittavan (vertahyytavia ties minka aannahdyksia ukkosen kumun saestamana, ja kaskaitaiden taukoamaton intensiivinen siritys myos) aanimaiseman ymparoimana kunnes ilta hamartyi niin etta paatimme laittaa leirin pystyyn. Rauhaisasti nukutun yon jalkeen nautimme aamupalaa metsan mukavassa miljoossa. Sinne olisi mieli tehnyt jaada pidemmaksikin aikaa, mutta moinen olisi jo kaynyt liikaa lompakon paalle.
Palattuamme Kisumuun tehtiin parempaa tuttavuutta katupoikien kanssa joihin alkuviikosta jo tormattiin. Tuntuivat tosiaan olevan poikia vailla tulevaisuutta, ja mietittiin paamme puhki miten nama tyypit vois auttaa pois kadulta. Eras heista, muuan Steve, tuntui olevan jonkun sortin taiteilija, ja hommattiin hanelle varit ja pensselit etta paasee taas maalaamaan. Seuraavana aamuna olikin jo muutama postikortti valmiina eika hullumpia ollenkaan. Lahjakas kaveri. Toiveemme on etta han voisi niita myymalla saada vahan fyrkkaa jengin elattamiseen.
Katupoikia asuu kisumussa satoja, kukaan ei tieda tarkasti. Melkein kaikki heista on orpoja, vanhemmat ovat kuolleet tyypillisesti aidsiin tai muihin sairauksiin. Jotkut ovat olleet kadulla viisivuotiaasta lahtien, kaymatta kouluja juuri lainkaan. Sukulaisia osalla on elossa mutta heita ei tunnu poikien elama paljon kiinnostavan. Ei voi kuin ihmetella miten mukavia ja tasapainoisia tyyppeja ovat rankoista taustoistaan huolimatta. Pojat muodostavat omia porukoitaan, joilla kullakin on omat spottinsa joissa paivat kuluu. Osa pojista on hyvinkin nohevia ja kunnollisen oloisia, osalle maistuu miesta vakevampi ja lojuvatkin omissa oloissaan. Kaatopaikkamaisia jattomaita tuntuivat lahinna olevan. Erailla oli kylla hieno piilo tihean pensaikon keskella, jonne paasi ryomimaan poheikossa kulkevaa tunnelia pitkin. Siella piilossa viranomaisten katseilta pojat keittelivat itselleen vanhassa maalipurkissa aamupalaa kun kavin visiitilla. Varsin kotoisa soppi. Katupojat tuntuvat olevan kaikki ihan hyvaa pataa keskenaan: vaeltelevat pitkin kaupunkia ja kayvat morjestamassa toisiaan. Ruoka loytyy dyykkaamalla, jotkut harvat hyvantahtoiset parempiosaiset tuovat joskus ruoantahteita tullessaan. Vaikka sapuska vaikuttaa aika epamaaraiselta niin ollaan havaittu etta ihan mainiolta se maistuu eika vatsanvaanteitakaan ole kuulunut. Vedensaannissa heilla on toisinaan hankaluuksia, ja havaittiinpa joku katuojasta horppimassa pahimpaan janoonsa.
Yhteen paikkaan tuntui keraantyvan kaikki vaivaiset, tuorein potilas oli jaanyt aamulla bodabodan yliajamaksi. Kuskia ei kolhu ilmeisesti ollut paljon hetkauttanut kun matka oli jatkunut liukkaasti siipeensa saaneesta uhrista huolimatta. Naita jamppoja ei totisesti ole helppo auttaa, eivat nimittain suostu laakariin lahtemaan vaikka mika on. Laakari-, viranomais- tai mita lie shamaanikammoa tuntuvat potevan. Aika ikavaa katsella tulehtuneita kuukauden vanhoja rupia joissa karpaset juhlii. Ensiapuskilleja ollaan siis saatu verestaa, mutta isompaa apua ei osata antaa.
Ajattelin saada parempaa tuntumaa katupoikien elamaan nukkumalla niiden kanssa yon kadulla. Lahdin poikien mukaan illan hamartyessa taskut varmuuden vuoksi tyhjina. Kierrattivat minua paikoissa joihin poikia yleensa keraantyy iltaa viettamaan. Aika ihmeissaan olivat minut nahdessaan, harvemmin tuntuu niilla mestoilla mutsunguja liikuskelevan. Katupoikien maara oli kylla aika huikaiseva. Nuoria, 10-15 -vuotiaita liimanhaistelijoita vajaa kolmekymppisiin konkareihin. Joka suuntaan olivat minua repimassa mutta ilman isompia hassakoita selvittiin. Tyttoja kadulla kuulemma asuu vahemman, mutta muutamia nuoria prosituoituja tuli vastaan. Orvoista tyttolapsista kuulemma jotkut naiset pitavat huolta, muuten ovat vaistamatta hyvaksikayton uhreja. Yleensa pojat kavelevat ympariinsa lahelle puoltayota, ja alkavat sittenvasta yopuulle. Alkuillasta nimittain poliisit kiertelevat kovistelemassa nukkuvia kodittomia, eivatka ole turhan hienotunteisia otteissaan.
Kun vasymys alkoi toden teolla painamaan, pysahdyttiin yhden hylatyn rakennuksen eteen jossa toisinaan nukkuvat. Julkisivu on tukittu aika tiiviisti, mutta aaltopeltiin on tehty pieni sisaanmenoaukko josta juuri ja juuri mahtuu ahtautumaan sisaan. Sinne livahdimme ja konysimme rahjaisen murjun ylakertaan torkkumaan. Siella meita oli vajaa kymmenen poikaa tiiviissa sumpussa. Ihan hyvin uni tuli vahvasta liiman ja tupakan ja hien hajusta huolimatta. Hyttyset vahan valvotti mutta muuten nukuin aamun sarastukseen asti varsin kohtalaisesti. Aamulla piti lahtea liikkeelle hyvissa ajoin ennen auringonnousua, ettei poliisit paase yllattamaan. Livahdettiin kadulle ja suunnattiin Kingdom -nimiseen poikien kokoontumispaikkaan. Siella tapasin taas aika joukon mita mainioimpia tyyppeja: yhden korutehtailijan, toisen kirjailijan alun ja kolmannen jolla oli toinen kasi mennyt tulipalossa ja toinen oli muuten vaan kayttokelvoton ja toinen jalka tohjona auton yliajon takia. En voi kuin hammastella tyyppien huumoria ja positiivista otetta elamaan. Siinapa oppimista.
Yo oli avartava kokemus. Paljon meita on matkan varrella varoiteltu vaarallisista paikoista ja pimealla ulkona liikkumisesta, mutta kertaakaan ei ole meidan turvallisuudentunne ollut uhattuna. Ei edes sakkipimeassa yossa katupoikien kanssa. Eika sen koommin Nairobissa Kiberan slummissa, joka matkaoppaan ja huhujen mukaan piti olla riskaabelikin paikka. Mutta siita ja muusta kerrotaan lisaa tuonnempana. Nyt pinnan alle piiloon.
Peippo
maanantai 7. lokakuuta 2013
Kuvia
 |
| Kauniisti paivettynyt |
 |
| Pojat paassy kuokan varteen |
 |
| Tahan tyyliin Victorianjarvella |
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)